Auttaja. [volume], January 25, 1945, Page Sivu 2, Image 2

About Auttaja. [volume] (Ironwood, Mich.) 1906-19??

Image provided by: Central Michigan University, Clark Historical Library

                
Sivu 2
r~\ .
F. G. HEDBERGIN
ELÄMÄKERTA
Khra Ludvig Wennerströmin
mukaan.
(Jatkoa)
Hedberg oli kolmasti nainut.
Hänen ensimmäinen puolison
sa oli Maria Johanna Sofia Ek
lund, syntynyt Porissa helmik.
22 p. 1812. Hänen kanssaan hän
vihittiin Lohjalla huhtik. 12 p.
1837. Hän kuoli maalisk. 25 p.
1858. Hänen kanssaan oli Hed
bergillä kahdeksan lasta: l:nen
tytär Maria Magdalena, synty
nyt Lohjalla huhtik. 30 p. 1838;
2:nen poika Johannes Fredrik,
syntynyt Paimiossa huhtik. 1 p.
1840; 3:s poika Gabriel, synty
nyt Sälöisten pitäjässä toukok.
3 p. 1842 ja kuollut Kaarniassa
maalisk. 2 p. 1860; 4:s poika E
lias, syntynyt Pöytyällä lokak.
4 p. 1844, kuollut Kemiössä maa
lisk. 20 p. 1873; s:s tytär Hulda
Katarina, syntynyt Pöytyällä
toukok. 1847, naimisissa Wahdon
(nykyään Kemiön) kappalaisen
Aleksander Ahlstedtin kanssa
ja kuollut tahdolla kesäk. 13
p. 1885; 6:s poika Fredrick Gab
riel, syntynyt Pöytyällä mar
rask. 11 p. 1849; 7:s tytär Naemi
Gustava, syntynyt Pöytyällä
marrask. 19 p. 1849 ja naimisis
sa syysk. 9:stä p. 1871 tämän
elämäkerran tekijän kanssa, se
kä 8:s poika Gottfrid Benjamin,
syntynyt Kaarniassa lokak. 20
p. 1854 ja kuollut siellä tammik.
25 p. 1857. Hänen toinen puo
lisonsa oli edellisen sisar, meri
kapteenin leski Lovisa Wilhel
mina Öhman, syntynyt jouluk.
10 p. 1806, vihitty H:gin kanssa
kesäk. 6 p. 1859 ja kuollut huh
tik. 8 p. 1890. Seuraa vana
vuonna meni hän tammik. 7 p.
kolmannen kerran avioliittoon
pastorinlesken Roosa Aleksan
dra Juliette Lucanderin kanssa,
synt. Saelan huhtik. 17 p. 1840,
joka häntä hellästi hoiti hänen
vanhoilla päivillään ja tehok
kaasti poisti surut ja levotto
muudet vanhuksen sydämestä.
Pprheen jäsenenä asuivat hä
nen luonaan, alkaen kesästä 18-
62 aina kuolinpäivään asti, hä
nen vakaa ja lempeä äitinsä, ku
ten on jo mainittu, kuoli Kemi
ön pappilassa maalisk. 18 p. 18-
69, sekä häneri ainoa sisarensa
Gustava Karolina, tuo hiljainen
ja tyyni “pikku täti”, joka nuk
kui kuoloon huhtik. 23 p. 1879.
Rauhaa rakastava, herännäi
syyden murrosaikana elänyt ja
vaikuttanut Lauri Joosef Ach
ren, johon tässä elämäkerrassa
tutustuimme, lausui kerran Hed
bergille haluavansa “pian pääs
tä taistelun jyskeestä ja pau
husta”. H. vastasi: “mutta minä
tahdon elää ja nähdä Jumalan
valtakunnan voittavan”. Herra
Jumala antoi kummankin toi
veen toteentua. Achren otettiin
pois pauhusta, hän sai vain ly
hyen ajan vaikutettuaan mennä
Herransa iloon, mutta H. sai
kokea taistelun sekä myötäistä
että vastaista onnea. Hänen an
toi Jumala kulkea kautta kun
nian ja häpeän, mutta piti hä-
Kertomuksia
ja Runoja
net aina totuudessansa ja pelos
sansa. Moni asia tapahtui tosin
ihan toisin kuin hän luuli ja
toivoi, mutta Jumalan valta
kunnan näki kun näkikin hän
menestyvän. Hän oppi yhä pa
remmin käsittämään, että Ju
malan siihen käyttämät aseet
muuttuvat ja katoovat, mutta
hänen valtakuntansa pysyy ja
leviää sen iankaikkisen evanke
liumin kautta, joka on pelastuk
sen sana ja iankaikkisesti varje
lee ne, jotka sen sydämen us
kolla kätkevät.
Sentähden olikin hänen van
huutensa täynnä iloa ja rauhaa.
Mitä enemmän elämän ilta alkoi
hämärtää ja ehtoo joutua, sitä
selvemmin näki hän armon tai
vaalla tähden toisensa perään
syttyvän tuikkimaan. Hän oli
kin aina mielellään katsellut
selkeinä syys- tahi talvi-iltoina
tuikkaavaa tähtitaivasta, jolloin
hänen sielunsa ikävöi Häntä, jo
ka ylhäällä taivaassa asuu ja lu
paa ottaa meidät kurjat tomun
lapset luoksensa ainokaisen Poi
kansa tähden, joka rakkaudes
taan on antanut henkensä edes
tämme. Samoin kirkastui hänen
sielussaan nyt illan tullen ja le
von ajan lähestyessä yksi lu
pauksen sana toisensa perään,
mieli kirkastui, sydän sai rau
haa ja toivoa. Hänen viimeiset
elämänsä päivät olivat sen rau
han päiviä, joka tietää iankaik
kisen autuuden sapatin alkua
Jumalan tykönä. Eikä kauan
kestänytkään hänen viimeinen
sairautensa, joka teki lopun hä
nen maallisesta vaelluksestaan.
Heinäkuun 16 päivänä saarnasi
hän viimeisen kerran Kemiön
kirkossa (tekstinä oli Joh. 17:1-
5: “Näitä puhui Jeesus ja nosti
silmänsä taivasta päin ja sanoi:
Isä, hetki tuli, kirkasta sinun
Poikasi, että sinun Poikasi kir
kastaisi myös sinun” j.n.e.). Sa
man kuun 30 päivänä toimitti
hän vielä alttaripalveluksen
edellä. Uskontunnustuksen sa
nat olivat siis viimeiset, mitkä
seurakunta kuuli hänen suus
taan.
Mutta kolme päivää myö
hemmin, elokuun 2 p., halvat
tiin hänen ruumiinsa koko oi
kea puoli ja samalla menetti
hän myöskin puhekykynsä, niin
että hänelle siitä lähtien oli var
sin työlästä sanoin ilmaista aja
tuksiaan. Monta asia,, joista hän
yritti puhella, täytyi hänen hy
myilleen jättää sillensä. Sun
nuntaina elok. 6 p. ei hän enää
voinut nousta vuoteeltaan, vaik
ka puhekyky oli hieman parem
pi ja hän entisellä vireydellään
piti huolta kaikesta, mitä päivän
jumalanpalvelusten säännölli
seen toimittamiseen kuului.
Seuraavana päivänä, maanan
taina, lohdutteli hän vielä surui
sia omaisiansa, hellästi huo
mauttaen: “En minä ole suruis
sani. Ystäväni on minun ja mi
nä olen hänen.” Ja taas hymyili
hänen katseensa niin lempeästi,
kuvastaen sitä rauhaa ja tur
vallisuutta, minkä sielu Jeesuk
sen armosiipein suojassa löy
tää. Tämän lapsellisesti turval
lisen luottamuksensa ja var
muutensa saikin hän pitää jo
tenkin häiritsemättömänä lop
puun asti. Sen näki hänen hy
myilevästä muodostaankin, sa
maa todistivat myös ne sanat,
jotka hän silloin tällöin sai sel
västi lausutuksi. Paljon siitä,
mitä hän yritti puhua, jäi meille
käsittämättömäksi, mutta sel
västi lausui hän muun muassa
esim. nämät sanat: “Mitä minul
la oh, se on minulla”. “Olen
saanut suuren saaliin”. “Olen
niin suuren suuri Herrassa Jee
suksessa, mutta kyynelten
juostessa niin pienen pieni it
sessäni”. Toisena päivänä hän
sanoi: “En ole murheissani,
vaikka itken”. “Pienokainen
elää iäisesti, oi miten ihanaa!”
Vieläkin: “En itke murheen,
vaan autuuden kyyneleitä. Mi
nä olen autuas, olen onnellinen.
Jeesus on minun, Jumala on mi
nun. Huono itsessäni huono;
mutta minä olen Jumalan oma;
me olemme Jumalan lapset.”
Suloista oli istua H:gin< kuo
linvuoteen ääressä. Sairaan lem
peä muoto todisti niin valtavas
ti siitä ilosta ja hiljaisesta le
vosta, joka täyttää kohta saapu
vaa ylkäänsä odottavan morsia
men sydämen, ja autuaan mor
siamen läheisyydessä täyttivät
ystävienkin sydämet lohdutuk
sella ja rauhalla. Täydessä tun
nossaan sai hän olla viimeisiin
asti, ja rakastettavan sydämensä
hellyyttä osoitti hän yhä meille
ja koko huonekunnalleen. Niin
meitä ja koko Kemiön seura
kuntaa sekä kaikkia evankeliu
min ystäviä kantoi hän kuten
rakkaita lapsukaisiaan esiru
kouksissa Jumalan armoistui
men eteen, ja kun hän ruumiil
lisilla silmillä ei enää saanut
nähdä rakastettua kuulijakun
taansa, niin nostatti hän itsensä
tuolille ikkunan eteen, siten
saadaksensa ainakin hetkisen
vielä katsella vanhaa, arvokkaan
näköistä temppeliä, jossa hän
niin monen vuoden kuluessa oli
seurakunnan kanssa viettänyt
siunattuja hetkiä Jumalan ja
hänen Henkensä yhteydessä.
Täten istui hän hetkisen, vii
meisensä, vielä puolipäivän ai
kana elok. 18 p:nä. Saman päi
vän iltapuolella vaipui hän jon
kinlaiseen horrostilaän eli tie
dottomuuteen ja hengityksensä
alkoi säännöllisesti ja vuorotel
leen kiihtyä ja taas heikentyä.
Tässä tilassa lepäsi hän hiljaa
ja melkein liikahtamatta, kun
nes hän seuraavana aamuna
elok. 19 p. kellon osoittaessa 18
minuuttia yli 8 ilman varsinais
ta kuolonkamppausta siirtyi
Herransa iloon.
Unohtumaton oli tämä hetki.
Sydämemme puhuivat lapselli
sesti ja luottavasti sielujemme
ystävien Jeesuksen kanssa hen
gellisen isämme hiljaa vaipuessa
Hänen avoimeen syliinsä. Oli
han tässä kuolema eikä kui
tenkaan mitään kuolemaa. Täs
sä oli kuolema, mutta kuolema
nielty voitossa. Jeesus, ylösnou
semus ja elämä, seisoi keskel
lämme. Fredrik Gabriel Hed
berg oli kuollut, eikä hän kui
tenkaan ollut kuollut; hän oli
poissa seurastamme ja kuitenkin
olimme kuten ennenkin yhdes
sä. Me itkimme, mutta kiittäen
ja ylistäen Herraamme Jeesus
ta, joka kuolemassaan pois otti
kuolemamme. Hetkisen hiljai
sessa rukouksessa viivyttyäm
me luimme 1 Kor. 15 luvusta
y.m. lohdullisia Jumalan sanoja
ja veisasimme sitte virsikirjas
ta virren 529:
Taivaassa, ratki taivaassa
On autuas määrätön,
Siell’ enkelien seurassa
On riemu ääretön;
Ja kasvoista niin kasvoihin
Siell’ nähdään Herra korkehin,
Herramme Sebaot, j.n.e.
Samaan erillään olevaan kul
maukseen Kemiön seurakun
nan hautausmaalla, missä useita
Hedbergin omaisia jo ennen le
päsi, laskettiin myöskin Hedber
gin maallinen maja lepoonsa
elok. 25 p. klo 2 j.pp. Tilaisuu
teen oli saapunut noin 4 tuhan
teen nouseva väkijoukko, joka
vakaavana ja äänettömänä täyt
ti melkein koko hautausmaan
kirkon ympärillä. Haudan siuna
si Turun tuomioprovasti G.
Dahlberg, puhuen samalla 1
Tessal. 4: 13 ja 14 johdosta. Fin
hyn kappelin sekä Kemiön ja
Vestanfjärdin seurakuntien lau
lukunnat lauloivat haudalla
useita virsiä ja hymnejä. Seppe
leitä laskivat kummulle ylei
seen kokoukseen Vaasaan saapu
neet Suomen papit, nauhoissa
painettuna sanat: “Kristus on
minulle elämä, kuolema on mi
nulle voitto. Fil. 1: 21”; Turun
tuomiokapituli ja papisto, nau
hoissa kirjoitus: “Kiitos olkoon
Jumalan, joka meille voiton an
tanut on meidän Herramme Jee
suksen Kristuksen kautta. 1
Auttaja torstaina, tammikuun 25 p. 1945
MUISTOSANOJA
Wilhelmlna Pääkkönen, o.s.
Ahopelto, sai kotiinkutsun viime
vuoden viimeisenä päivänä. Oli
kuollessaan viime syysk. 3 p:stä
72 vuoden ikäinen. Ollut leskenä
noin 10 vuotta ja asunut n.k.
Jacobsonin kontrilla Mississip
pi-joen rannalla, Minnesotan
valtiossa. Täällä hänellä oli iha
nalla paikalla suuri farmi, jota
hoiti kahden vanhimman poi
kansa kanssa. Hän kuului Cedar
Valleyn Kansallisseurakuntaan,
kotinsa ollen noin 30 mailia tääl
tä.
Vainaja oli herttainen luon
teeltaan ja elävä uskovainen.
Häntä odotettiin aina mukaan;
joskus oli huonojen teitten täh
den estetty tulemasta mukaan.
Myöskin varoillaan hän run
saalla kädellä auttoi pientä
seurakuntaa ja myöskin kirkko
kunnan rahastoa. Jumala oli
häntä runsaasti aineellisilla siu
nannut, joten hänellä oli mah
dollisuuksiakin uhraamaan. Si
tä eivät monet rikkaat tee varo
jensa mukaan. Mutta kun sydän
on lämmennyt autuutensa asi
alle, avautuu kukkarokin Ju
malan asialle.
Vainaja oli jo pitemmän ajan
heikossa terveydessä, luultavas
ti syöpätauti vaivasi sisäelimis
sä. Hän oli Grand Rapidsin sai
raalassa hoidettavana vähän
yli neljä viikkoa. Siellä oli alle
kirjoittaneella tilaisuus käydä
häntä katsomassa viime kuun
9 p:nä. Kun sinä päivänä saa
vuin Floodwoodiin, oli siellä
mr John Wiita valmiina kyydit
semään autollaan. Sisar halusi
saada H. p. ehtoollista uskonsa
vahvistukseksi Sairaudestaan
huolimatta koitti vielä hymyil
lä tapansa mukaan ja iloitsi, et
tä pian taivaallinen Ylkä tulee
noutamaan luokseen. Luonaan
oli myös hänen vanhin poikansa,
sotilas, joka oli saanut lomaa äi
tinsä hautajaispäivään asti. Mi
niänsä oli häntä hoitamassa.
Hautaus tapahtui tämän kuun
3 p:nä, kotipaikkakunnan tois
kielisestä kirkosta, jossa seura
kunnan pastori puhui engl. kie
lellä. Allemerkinnyt ei voinut
matkan etäisyyden ja kulku
vaikeuksien tähden saapua ti
laisuuteen. Suomen kielellä oli
toiminut Cloquetin lähetysseu
rakunnan pastori Holapainen.
Vainajata kaipaa 4 poikaa, 2
miniää, 1 vävy ja 5 tyttären las
ta, joiden äiti, vainajan ainoa
tytär, kuoli noin • vuosi sitten
Minneapolissa. Cedar Valleyn
seurakunta syvästi kaipaa ra
kasta uskonsisarta. Vainajan
sisar-vainajan, mrs Valentin
Sippolan tyttäret, mrs Kelto
Bessemerissä, Mich. ja prof.
A. Monton vaimo Springfieldis
sä, 111. ja heidän 2 veljeään.
Mrs Pääkkönen oli sisaruksista
kolmas, joka nyt sai seurata
ennen kotiin päässeitä sisariaan,
jotka kaikki ovat uskossa Kris
tukseen ummistaneet silmänsä
viimeiseen uneen. Siunattu on
heidän muistonsa.
Tietoni vainajasta ovat vailli
naisia, kun ei ole ketään omai
sia lähettyvillä. Vainajan olisi
pitänyt syntyä Alajärven pitä
jässä, Kudejoen kylässä, Aho
pellon talossa. Näin ollen hän
oli sukua myös past. Ahon isäl
le. He' ovat lyhentäneet nimensä
Aho. Vainaja joskus leikillisesti
huomauttikin olevansa papillis
ta sukua.
Muistosi elää, rakas sisar!
Osanottoni vainajan omaisille.
W. W. Wilen
Cedar Valley, Minn., 1-15-45.
Kor. 15: 57”; Turun rouvasväen
raamattuseura, sanat: “Van
hurskaan muisto pysyy siunauk
sessa. San. 1. 10: 7”; Vestanfjär
din, Dragsfjärdin ja Finhyn
seurakunnat sekä sukulaiset ja
ystävät. Sitten soitti Kemiön
torvisoittokunta koraalin, jonka
jälkeen kansaa kokoontui niin
paljon kuin suinkin mahtui
kirkkoon, missä suru- ja juma
lanpalvelus pidettiin. Alttari
palveluksen toimittivat kirkko
herra Nyman Turusta ja Dragsf
järdin kappalainen J. Borg,
(Jatkoa sivulla 7)
Petollinen
perintö
Kirjoittanut Kalle Väre
(Jatkoa)
Väinö jäi pitkäksi aikaa miet
timään isännän puhetta. Vii
mein hän kysyi:
Luuletteko sitten evankeli
sen kansanopiston olevan sellai
sen jumalanlapsitehtaan, että
kaikki sen läpikäyneet ovat
kääntyneet ja uskovaisia? Eikö
sielläkin joku voi salaisia pahei
ta ja syntejä harjoittaa?
Hakala innostui:
Mutta etkö koululla kuul
lut opiston johtajan puheesta,
miten siellä siinä suhteessa asiat
ovat. Hänhän nimenomaan ko
rosti sitä, ettei opistossa pakoi
teta ketään mitään pyhyyden
lupauksia ja uskonvaloja teke
mään. Siellä selvitetään ja kir
kastetaan uskon ja epäuskon
vaikutukset ja seuraukset ja jo
kaisella on vapaus valita elämä
tahi kuolema. Tukena ja apuna
tahtovat opiston uskovaiset
olla niille oppilaille, jotka sie
lullisten ristiriitojen aiokossa
kamppailevat. Tietysti voi evan
kelisten kansanopistojenkin op
pilaiden joukossa olla paheiden
suosi joita. Onhan sellaisia eroi
tettukin sieltä. Mutta kun tove
rielämä ja henki koetetaan kai
kin tavoin pyhittää ahkeran Ju
malan sanan käytön kautta,
niin on siellä monin verroin
suurempi tilaisuus säilyä viet
telyksistä ja tulla Jumalan ar
mon tuntemiseen, kuin missään
muussa koulussa tai opistossa,
jossa ei nuorten tosihyvästä oi
kealla tavalla huolehdita.
Kun Väinö ei enää puhunut
mitään, lopetti isäntä puheensa
maamieskoulusta ja kansanopis
tosta.
Siitä alkaen teki Väinö itsek
seen laskelmia aiottujen opiske
lujensa kannattavaisuudes ta.
Toisinaan hän tunsi selvän ke
hoituksen pyrkiä siihen opis
toon, jossa Esterikin oli saavut
tanut sellaisen elämänonnen ja
sielun kirkkauden. Mutta sitten
tuli Konstun asettama ehto ja
vaatimus kaikin mahdollisin kei
noin säästää ja kartuttaa rahaa,
kuten ylipääsemätön vuori hä
nen eteensä. Silloin hän päätti
mennä sellaiseen kouluun, jos
sa menee mahdollisimman vä
hän rahaa. Joskus, kärsittyään
kauan aikaa ajatustensa risti
riitaisuudesta, rauhoitti hän it
seään sillä mahdollisuudella, et
tei hän mene ehkä minkäänlai
seen opistoon.
Syyskesällä meni Väinö jäl
leen kirkkoon. Sillä matkalla
meni hän Vainion Niilolta otta
maan selkoa paljonko maamies
kouluun menee rahaa.
Pääsiväthän siellä jotkut
varsin kahdeksalla sadalla mar
kalla talven yli, kun kotoansa
ruoka-aineita veivät, vaikka
kyllä minulta meni monta ker
taa se summa, sanoi Niilo Väi
nölle.
Entäs kesän aikana? kysyi
Väinö.
Palkkaahan harjoittelupai
kassa täysihoidon lisäksi saa. Ei
silloin tarvitse omia rahojansa
tuhlata, jos oikein tarkka on,
vastasi Niilo.
Väinö oli hyvillään selityk
sistä ja teki kotimatkalla pää
töksen hakeakseen maamieskou
luun. Hän huomasi nyt, että
siellä voi päästä ainakin tuhat
ta markkaa vähemmällä kuin
kansanopistossa.
Hakalan isäntä oli kotona ol
lessaan lukenut Bäckin posti
lasta saarnan ja istui pöydän ta
kana miettimässä lukemaansa
sanaa. Voimakkaasti oli siinä va
roitettu kahden herran palvele
misesta.
- Kummankohan herran pal
velija sinä Väinö nykyään oikein
olet? kysyi isäntä kirkostatule-
V
Tukekaa poikiamme ostamalla
enemmän sotabondeja! ...
V
van päästyä tupaan.
Väinö säpsähti sisimmäs
sään kuullessaan isännän kysy
myksen.
Kun ei vastausta kuulunut,
jatkoi isäntä:
Ei sinuakaan mitään hyö
dytä kirkossakäymisesi, jos
mammonaa alat jumaloida. Ku
kaan ei voi palvella kahta her
raa. N
Istuessaan isännän tutkivien
silmien tarkkailun alaisena, al
koi Väinö muistaa pastorin
saarnasta muutamia kohtia. En
tiseen tapaansa hän oli saarnan
sa lopulla kysellyt:
Menetkö sinä nyt rahanah
neena fariseuksena kotiisi palve
lemaan mammonajumalaa si ?
Vai kelpaako sinulle vähimmän
Jumalan lapsen autuas osa?
Vaikka sinulla ei olisi penniä
kään rahaa, kun sinulla on Jee
suksen veressä synnit anteeksi,
niin sinä olet tuhat kertaa on
nellisempi tämän maailman
miljonikkoja, jotka kerran hel
vetissä iäti avuttomina parku
vat. Jos sinä et tahdo sitä koh
taloa osaksesi, niin hylkää tä
nään epäjumalasi ja notkista
polvesi Jumalan edessä, joka on
ylistetty iankaikkisesti.
En tiedä, mikä lienee, mut
ta kummallisen rauhatonta on
elämäni ollut viime aikoina, sa
noi Väinö vihdoin haikea sävy
äänessään.
Kyllä sen olen huomannut.
Et ole tainnut uskoa itseäsi ja
asioitasi Jumalalle viime aikoi
na. Taitavat kulta-aarteesi jo
vallata sydämesi. Varo nyt, poi
kaparka, sitä ahneuden kirous
ta, josta Jumala sanoo sanas
saan:
“Rahaa himoiten monet ovat
uskosta eksyneet ja lävistäneet
itsensä monella tuskalla.”
Paljon puhui Hakala Väinöl
le vakavia varoituksen ja ope
tuksen sanoja. Ne eivät kuiten
kaan päässeet syvälle Väinön
sydämeen jo lapsuuspäivinä is
tutettuja rahanhimon juuria
katkomaan, vaan saivat 'ne edel
leenkin siellä uskonelämän vi
hollisina tehdä tuhotyötänsä ja
katkeroittaa nuoren toivorikas
ta elämää.
Väinö pettyi pahasti luulles
saan pääsevänsä maamieskou
lussa vähemmällä kulungilla.
Ensiksi joutui hän siellä itse
maksamaan ja hankkimaan kai
ken ruokansa. Hakala ei suostu
nut antamaan kotoa minkään
laista ruokaainetta. Tämän teki
isäntä osaksi mielipahoissaan
maamieskouluun menon johdos
ta, osaksi myöskin osoittaak
seen Väinölle, ettei hänellä enää
ollut oikeutta Hakalasta mitään
ilmaiseksi saada. Toiseksi joutui
Väinö laittamaan vaatteita, sekä
monia muita välttämättömiä
kouluelämässä tarvittavia väli
neitä enemmän, kun oli luullut.
Ja vaikkapa hän niitä olisi yh
tä paljon tarvinnut muuallakin
koulussa, ei hän kuitenkaan
Lite in the Pacific
ONB OF A SBB,ES ? TRANSPORTATION ’
osannut sillä mieltänsä rauhoit
taa. Hän suri rahojansa mene
tystä ja oli usein synkkien aja
tusten vallassa.
Mitään vainoa, eikä viettelyk
siä, Väinön ei tarvinnut tove
riensa puolelta maamieskoulus
sa kärsiä. Mutta se ei johtunut
siitä, että hänellä olisi ollut us
kovaisia tovereita, vaan siitä,
että Väinö ei tunnustanut Jee
susta sellaisella rohkeudella, jo
ka hänet oli sotaväessä huomion
esineeksi saattanut. Nyt oli
kynttilä vakan alla ja siksi se
paloi himmeästi, jättäen toverit
omine mielipiteinensä rauhassa
elämään. Mutta Väinöltä itsel
tään puuttui myöskin oikea ilo
Herrassa. Hän koetti tekeytyä
mahdollisimman huolettomaksi
toisten joukossa ollessaan. Päi
vät kuluivat verrattain nopeas
ti, mutta yön hiljaisuudessa nuh
teli Henki murheellisena tai
vaallisesta kutsumuksestaan
vieraantuvaa Jumalan lasta.
Eräänä helmikuun sunnuntai
na olivat koulun oppilaat päät
täneet tehdä vierailun A:n kir
konkylän nuorisoseuran talolle,
näytelläkseen harjoittelemansa
huvinäytelmän. Väinö oli myös
kin aluksi ollut esittäjänä, mut
ta kun olisi ollut kiroiltava ja
muutenkin jumalattomasti e
siinnyttävä, erosi hän koko
naan. Nyt hän oli melkein yk
sin maamieskoululla. Aikaisel
la aamujunalla olivat toverit
lähteneet. Aurinko kultasi ja
kirkasti ihanassa huurrehun
nussa olevat puut koulun piha
maalla. Ne kimaltelivat tuhan
sin kitein ihmeellistä puhtautta
ja kirkkautta. Ne houkuttelivat
Väinön ulos ummehtuneesta,
tupakansavuisesta asuinh uo -
neestaan. Hän otti suksensa
esille ja lähti hiihtelemään.
“Niin puhdas kuni lumi tal
vella on, niin puhdas myös ol
koon meillä rinta.” muistaa tuo
yksinäinen hiihtäjä kansakou
lussa oppimastaan laulusta. Se
herättää hänen mieleensä toisia
kin lapsuusmuistoja. Hän muis
taa keväisen aamun, jolloin oli
isän kanssa hakemassa lehdek
siä. Silloinkin oli näin kaunista
ja kirkasta. Isä oli kehoittanut
häntä avaamaan silmänsä ja
päästämään sitä läpi ruumiin
aina varpaisiin asti. Silloin oli
onnekasta. Saattoi kokonaan e
läytyä ja vajoiltua ympäröivän
luonnon suloisuutta nauttimaan.
Vaikka sen nytkin näkee, niin
ei se pääse nyt sielua virittä
mään eikä haltioittamaan. Mik
sikä ei? Syyn siihen tuntee tuo
nuori mies itsessään ja se puser
taa rinnasta raskaan huokauk
sen.
Rikkiä alkaa kuulua temppelin
kellojen sointuva huomenter
vehdys. Se kaikuu suloisena
talviraikkaassa ilmassa. Huo
maamattänsa lumoutuu nyt
Väinö tuntemaan ihanaa rau
han ja onnen tunnetta. Hän
muistaa lapsuusaikaiset kirkko
matkansa ja kääntää suksensa
liukumaan kirkkoa kohden. Yhä
soivat kellot ja Herran huoneen
täyttää pyhäinen rauha. Väinö
menee yksinäiseen soppeen.
Hän rukoilee hartaasti rauhaa
ja valoa sydämensä levotto
maan yöhön.
(Jatk.)
No. 4