Sivu 2
MINNE OLET MATKALLA?
“Me emme täällä ole koto
namme, me hetkisen nyt vierai
lemme vaan. Siks auta Herra,
ettei matkallamme maan mul
taan kiintyis mieli milloin
kaan.” (Sk. 319: 1).
Nuori, oletko koskaan tullut
ajatelleeksi näitä laulunsanoja?
Muistatko, että me kaikki olem
me vain matkamiehiä, outoja
vieraan maan kulkijoita, joilla
ei ole täällä pysyväistä kotia,
vaan olemme matkalla iäistä
päämäärää kohti? Ajattele
yksi vuosi on taas iloinen ja
suruinen vierinyt iäisyyden un
holaan tulematta koskaan takai
sin. Armollisesti on taivaallinen
Isä johtanut kulkuamme viime
vuoden, matka joutuu nopein
askelin kohti kotirantaa. Mil
loin päättyy korpimatka ja mi
tä tuo uusi vuosi tuo tullessaan?
Tämä on meille tietämätöntä,
kaikki on Isän kädessä. Yksi tie
to lohduttaa: Jeesus kulkee
kanssamme. Ehkä tämä vuosi on
jo monelle viimeinen tässä elä
mässä, voipa se olla viimeinen
minulle tai sinulle.
Nuori, minne olet matkalla?
Kuljetko vielä vieraana Juma
lalle kiinnittäen mielesi, tähän
maailmaan ja vaipuen sen mu
kana iankaikkiseen kadotuk
. seen Vapahtajasi veren jalkoi
hisi tallaten? Tallaat veren, jo
ka kerran vuoti sinunkin syntie
si edestä Golgatan ristillä!
Oi, sinä kalliisti lunastettu
sielu, onko riemusi vielä tässä
maailmassa Jos on, niin kuu
le: olet onneton! Ah, aarre par
hain poissa on! Kiiruhda jo
nauttimaan rauhaa Vapahtajasi
sovintoveressä! Hän sanoo vie
lä: “Jos jonkun ön jano, hän
tulkoon minun tyköni ja juo
koon”. Siis tule sinäkin, nuori
ystävä, Jeesuksen luo, s.o. us
ko Häneen ja ota Hänet vas
taan, kun vielä olet armonaj äs
sä, ettet päättäisi matkaasi il
man Jeesusta. Siinä tapauk
sessa Hän ei tunnekaan sinua,
kun hän tulee kirkkaudessaan
tuomitsemaan kaikkia kansoja.
Hän sanoo: “Menkää pois mi
nun luotani, te kirotut, siihen
iankaikkiseen tuleen, joka on
valmistettu perkeleelle ja hä
nen enkeleilleen”. Tällaisen
kauhean tuomion saa jokainen,
joka täällä ilman Jeesusta tulee
toimeen. Kun Israelin kansa
vaelsi Egyptistä luvattuun Ka
naanin maahan, oli sillä paljon
vaivoja ja kärsimyksiä tällä
matkallaan, moni heistä tahtoi
kulkea yksin luottaen itseensä
ja omiin voimiinsa! Mutta ne
eivät saavuttaneetkaan luvat
tua maata, vaan heidän täytyi
jäädä korpeen kuoleman. Aino
astaan ne, jotka luottivat yksin
Herraan, saivat nähdä luvatun
maan. Näin on vielä meidänkin
päivinämme; jos Jeesuksen täy
tyy jäädä syrjään, emme myös
kään saavuta sitä Isän kotia,
missä kaikuu iäinen kiitosvirsi
tapetulle Karitsalle. Sentäh
den, ystäväni, olkoon tämä vuo
si sinulle se armovuosi, joka
kirkastaa sinulle ristiinnauli
tun Jeesuksen omana Vapahta
janasi! Suokoon rakas Jee
sus yhä enemmän lisääntyä
sen pienen uskovaisten lau
man, joka kulkee vieraana
maailmalla ja joka täällä jo a
lotta uuden virren Karitsan kii
tokseksi! Sinäkin, nuori, kuka
lienetkin, yhdy tähän lauluun:
“On turvapaikka aina mulla,
kalliit haavansa, on talvi kesää
niissä ja paasto joulua. Kun
maailma mellastaapi, niin lin
naan rientelen ja laulan Jee
suksesta, ja kaik’ on parhaiten.
N. Y.
V
—LEVITTÄKÄÄ AUTTAJAA—
Kertomuksia
ja Runoja
JEESUKSEN HUOLENPITO
OMISTAAN
“Niinkuin paimen kaitsee
laumaansa, hän kokoaa karitsat
syliinsä ja kantaa heitä helmas
saan, imettäväisiä hän johdat
taa.” Esaja 40:1, 2.
Profeetta Esaja on ennusta
nut paljon Kristuksesta ja Hä
nen edelläkävijästään Johannes
Kastajasta, mutta yllä luettu
on lyhyt ja sangen paljon si
sältävä ennustus siitä, kuinka
tarkkaa ja hellää huolenpitoa
Jeesus omistaan pitää.
Älköön siis kukaan sielu, joka
Jeesukseen uskoo .epätoivon
joutuko, vaikka tuntisikin niin
heikoksi ja avuttomaksi kuin
pieni karitsa, joka usein joutuu
vaaraan tulla kokonaan tuho
tuksi raatelevien susien raate
lemana; sillä emänsäkään ei voi
häntä puolustaa. Emällä tarkoi
tamme omia hyviä töitämme ja
omaa itseämme, koska emme
voi itseämme auttaa, eikä kuo
leman kadotuksesta pelastaa,
sillä oma vanhurskautemme on
yhtä kelvoton puolustaessa kuin
pienen karitsan hampaat jul
maa ja voimakasta sutta vas
taan taistellessa; mutta hyvä
paimenemme Jeesus Kristus on
meitä puolustamassa Pyhän
Hengen ja uskon kautta, joka
meille armolahjana on annet
tu; ja Hän on sellainen paimen,
joka on kaikkialla läsnä, eikä
niinkuin luonnollinen paimen,
joka ei voi kaikkia pieniä ka
ritsoja yhtäaikaa puolustaa. Ol
kaamme siis aina turvallisella
mielellä, sillä ei rakas Vapahta
jamme salli yhdenkään heikon
karitsan hukkaan joutua, kun
vaan Häneen uskomme ja Hä
nen nimessään armoa ja apua
rukoilemme ja Hänet Jumalan
Pojaksi ja Lunastajaksemme
tunnustamme, joka viattomasti
kärsien ja ristillä kuollen, so
vitti koko maailman synnit ja
kaiken pimeyden valtain voit
tajana kuolleista ylösnousi ja
taivaaseen meni, jossa Hän on
Isänsä, kaikkivaltiaan Jumalan
oikealla puolella kunniansa is
tuimella, ja on Pyhän Hengen
kautta alati luonamme maail
man loppuun asti.
Älkäämme pelätkö, kun vi
hollisemme meitä ahdistaa ja
tahtoo epätoivoon saattaa, sillä
jos olemme vihollisemme lan
gettamina syntiä tehneet, niin
katuen rientäkäämme heti Jee
suksen nimessä anteeksi rukoi
lemaan, niin saamme armon ja
anteeksiannon, ja rauhan ja le
von sydämeemme ja sieluumme
ja tunnemme taas olevamme
rakkaan hyvän paimenemme
Jeesuksen suojeluksen alla ja
saamme Pyhän Hengen voi
maa, kaikkea syntiä kartta
maan, sillä nämä yllä olevat
kuvannolliset sanat ovat ku
moamatonta totuutta, jonka o
len saanut monta kertaa ko
kea, kun olen ollut julman vi
hollisen ahdistamana.
Imettäväisillä tar koittaa
profeetta niitä, joilla on evan
keliumin valo, ja saarna tai
opetusvirka. Niitäkin rakas Va
pahtajamme hellällä huolella
suojelee ja johtaa, että he oi
kein opettaisivat, ja Jumalan
sanalla, murheellisia lohduttai
sivat niinkuin heikkoja karitso
ja, joita kaikki olemme, sillä it
sestämme emme mitään voi;
mutta me pelastumme iäiseen
elämään ja autuuteen, aivan
armosta, synteimme anteeksi
saamisen, Pyhän Hengen ja us
kon kautta Jeesukseen Kristuk
seen. Kiitos olkoon Jeesuksen,
kun Hän lunasti syntisen! Kii
tos olkoon ainian, kolmiyhtei
sen Jumalan, Jeesuksen nimes
sä! Amen.
Antti Malmi
AINOA VÄLTTÄMÄTÖN
MIES
"Ja ei ole pelastusta yhdessä
kään toisessa; sillä ei ole tai
vaan alla muuta nimeä ihmi
sille annettu, jossa meidän on
pelastuminen."
Apt. 4: 12.
Kysymys siitä, mikä on ihmi
sen ensimäinen ja viimeinen
ja kaikkein suurin tarve, tulisi
olla meillä ensitärkeänä asia
na .Onko totta, että katsomme
eteemme valvoen tärkeitä etu
jamme? Tyhmä on se, jolta iäi
syyskysymys jää takapajulle.
Pelastusta ei tarvita siellä, mis
sä ei löydy hätää, eikä tarvet
ta. Ihmisen huutavin puute on
pelastuksen tarve ei pelastus
ajan vaikeuksista, vaan synnis
tä.
Kaikki ei ole silloin hyvin,
kun pelkkä ajallinen hyvin
vointi kukoistaa .Voimme luul
la tulevamme toimeen omin
voimin, emmekä muista, että
olemme itse samoin kuin muut
kin, kokonaan riippuvaisia kor
keammasta olennosta. Herralta
tulevat ajallisetkin lahjat. Vaan
ei meidän tule panna luotta
mustamme maallisiin eikä tur
vaamme ihmisiin, sillä jos an
namme Jumalalle kuuluvan
kunnian luoduille kappaleille,
on se epäjumalanpalvelusta,
jonka ensimmäinen käsky kiel
tää. Herra on kansojen kaitsija
ja luotujensa ylläpitäjä ja jos
Hänelle oltaisiin kuuliaisia ja
Hän saisi olla sanansa ja Hen
kensä ylijohtajana, olisivat
maailman asiat paremmalla
kannalla. Mutta maailma saa
raskaasti maksaa tyhmän epä
uskonsa.
Emme ole riippuvaisia Juma
lasta vain tätä lyhyttä maail
man aikaa, vaan ennenkaikkea
on tämä totta, kun on kysymyk
sessä kuolemattoman sielun
tarpeet. Mahdoton on syntiköy
hyydessä olla rikas ja onnelli
nen. Mutta mistä löytyy pelas
tus synnistä, joka näin kurjak
si tekee elämän. Ei ainakaan
meistä löydä sitä itsestämme.
Herra sanoo: “Itse olet kado
tuksesi, Israel, vaan minussa
on sinun autuutesi”. Jumalaa
sanotaan autuuden Jumalaksi,
ja ei ihmekään, sillä onhan Hän
kyennyt syntiin sortuneelle ih
miskunnalle palauttamaan me
netetyn autuuden. Autuus on
Jumalasta.
Löytyy paljon nimiä, syntis
ten ihmisten kirottuja nimiä.
Sellaisissa nimissä ei ole au
tuutta kenellekään. Kerran
syntyi maailmaan lapsi, synti
sen lihan kaltaisuudessa, ja hä
nellä oli nimi Jeesus, synnitön,
puhdas nimi. Ja tässä nimessä
sai kirottu maailma puhtauden
ja Jumalan vanhurskautta tyy
dyttävän hurskauden. Tämän
nimen kautta on syntiturmio
hävitetty ja raskas häpeämme
peitetty kunnialla, sillä Kris
tuksen veriuhri oli täydellinen
maksu synneistämme. Maailma
vanhurskautettiin Kristukses
sa, vaan tämän vanhurskautta
misen täytyy jokaisen omakoh
taisesti hyväksyä ainoaksi sy
dänturvakseen ennenkuin voi
omassatunnossaan vapa utua
syntitaakasta. Joka haluaa pe
lastusta synneistä ja taivaaseen
pääsöä, hänelle on Kristus ja
Hänen verensä ehdoton välttä
mättömyys.
Tekopyhille ei Hän todelli
suudessa merkitse mitään: heil
lä on kylliksi työtä oman van
hurskautensa rakentamisessa
ja oman nimensä korottamises
sa. Kristityn hartain halu taas
on, että hänen autuutensa ruh
tinaan Jeesuksen ylen kallis ni
mi tulisi yli taivasten ylistetyk
si ja kunnioitetuksi, oma nimi
saa vähetä olemattomiin. Jo
hanneskin &anoo: “Hänen tu
lee kafevaa, mutta minun vähe
tä”. Jokaisen on itse vastattava
kysymykseen: mitä teen Jee
sukselle? Välinpitämätön tai
puolueeton suhtautuminen asi
aan ei tule olemaan tuomiolla
minään puolustuksena. Onnen
perii vain se, joka kiroaa itsen
sä ja ottaa siunatun Jeesus-ni-
Auttaja torstaina, kesäkuun 21 p. 1945
men suojakseen. Meillä on e
des vastaa jana ja puolustajana
Isän edessä vain yksi mies, ih
minen Jeesus Kristus. Hän on
ainoa, jonka puoleen voimme
tuomiollakin katsahtaa, jolloin
Jumalan pyhyys ilmestyy ää
rettömässä kirkkaudessa. Voi
meitä silloin, jos ei parhain iki
turva armonajassa kelvannut
vaan täytyy mustana kekälee
nä hukkua helvettiin, vaikka
kaikkein kunniallisin, ihanin
ja täydellisin puhtaus ja py
hyys oli aivain laillista tietä
tarjona! Voi mikä häpeä ja iäi
nen katkeruus! Jeesus Kristus
on meille välttämätön ja en
simmäinen ja viimeinen alus
ta loppuun ja iäisesti. Ja eikö
Hän riitäkin. Sanassa ja sak
ramentissä on Hän tullut van
hurskaudeksemme, meidät syn
neistämme päästänyt ja uudesti
synnyttänyt sekä oman Hen
kensä lahjoittaa sydämiimme.
Ja tällainen hyvyys herättää
vastarakkauden tällaista hy
väntekijää kohtaan. Hänen
tahtonsa teemme mielellämme
ja tahdomme osaltamme levit
tää Hänen tuntemistaan sielu
jen autuudeksi. Kaikessa toi
minnassammekin on Jeesus
Kristus ainoa välttämätön. O
min voimin ei mennä muualle
kuin taaksepäin, vaan kun omat
voimat saa loppua ja Herra
täyttää meidät voimallaan ja
Hengellään, niin silloin kiitok
sella ja ylistyksellä kokoamme
lyhteitä iäisiin aittoihin. On to
della tärkeä muistaa Jeesusta
Kristusta, joka on meille niin
tarpeellinen.
Raymond Aho,
Sebeka, Minn.
V
Pöytäkirja
kirjoitettu Iron Beltin Kansal
lisseurakunnan ' puolivuosiko
kouksessa kirkossa kesäkuun 14
p:nä 1945.
1. Kokouksen puheenjohtaja
mr Nick Eilo julisti kokouksen
avatuksi.
2. Koska varsinainen seura
kunnan kirjuri oli estetty saa
pumasta, toimi väliaikaisena
kirjurina past. J. E. Nopola.
3. Valittiin mr Nick Eilo edus
tamaan seurakuntaa Kansallis
kirkkokunnan vuosikokouksessa
Ironwoodissa, Mich. kesäk. 25
ja 26 p.
4. Evästyksenä edustajalle
päätettiin liittää valtakirjaan
seurakunnan mielipide, että sa
nat “Amerikan Suomalainen”
sopii jättää pois kirkkokunnan
nimestä.
5. Seurakunnan varojen ke
räyksestä keskusteltaessa pää
tettiin ottaa käytäntöön seura
kunnan varojen kokoaminen ko
telojen välityksellä. Pastori lu
pasi painattaa kotelot, jotka jae
taan seurakuntalaisille. Näissä
koteloissa voi jokainen tuoda
uhrinsa seurakunnalle ja panna
kotelon kolehtilautaselte.
6. Esitettiin ja kannatettiin ja
hyväksyttiin yksimielisesti, et
tä pastori Nopolan palkkaa ko
rotetaan $lO dollarista $l5 kuus
sa. Pastori selosti, että hän on
ottanut seurakunnan kutsun
vastaan ja aikoo käydä kerran
kuussa pyhänä, jolloin hän pi
tää jumalanpalvelukset sekä
suomen että englannin kielellä,
ja kerran kuussa arkena.
7. Koska ei muita asioita il
mennyt, niin kokous lopetettiin.
Kokouksefi puolesta,
J. E. Nopola, kirj. pro tem.
V
ENSIM. KIRKOLLISKOKOUS
pidettiin Jerusalemissa luulta
vasti vuonna 51 jälkeen Kris
tuksen syntymän. Se kokous
kutsuttiin sentähden, että oli
syntynyt riita Antiokiassa ym
pärileikkauksen tarpeellis u u -
desta. Kirkolliskokous päätti,
ettei pakanoita ympärileikata.
KÄMCTOKY
JyttsTAMPS
Sipi-vaarin
* kasvatti
Kirj. Hanna Rauta
(Jatkoa)
Ylen väsynyt oli Kaarina
juhlapäivänsä iltana. Puoli
unissaan hän sanoi äidilleen:
Pääsenkö minä taivaaseen
Karitsan veren kautta?
Pääset, lapseni, pääset,
lausui äiti suuresti ihmetellen.
Mistä tuo lapsi sellaisia sanoja
oli oppinut?
Mutta unessa Kaarina kantoi
koko sylillisen sireeninkukkia
Martille tupaan. Sitten leikit
tiin Helsinkiä ja Tamperetta.
111
Seudulla kuiskailtiin yhtä ja
toista jostakin merkillisestä
joka oli sattunut Lahtis-Kus
taan kuoleman yhteydessä. Si
pi-vaarin kasvatti oli hänelle
tuonut salaperäisen viestin,
mistä ja keneltä, siinä se juuri
oli asian arvoitus. Sipi ei sitä
paremmin selvitellyt, sanoi
vain: “Herra lähetti enkelinsä”,
mutta toiset puhuivat pyöräi
lijästä, joka saneli viestinsä
Martille. Mutta enkelithän len
tävät eivätkä pyöräile. Ja olisi
han enkeli saattanut ilmestyä
suoraankin eikä Martin väli
tyksellä, arveltiin.
Kaikkien huomio kiintyi
Marttiin, sillä tapahtuma loi
salaperäisyyden hohdetta hä
neenkin. Yksinpä kartanon her
raankin tarttui vähän uteliai
suutta, kun rouva kertoi, mitä
huhuiltiin.
Kuule, Vilma, hän sa
noi vaimolleen, kutsu tuo
poika sunnuntaina leikkimään
Kaarinan kanssa, niin voimme
häneltä kysyä ... Mutta pue
hänet sitä ennen puhtaisiin.
Rouva nauroi.
Joko Kaarinan pyynnöt
saavat sinut heltymään?
Kaikkea vielä! Mutta mi
nä tahdon vakuuttautua siitä,
että olen menetellyt oikein.
Emmehän me itse asiassa
ensinkään \ tunne Sipi-vaarin
kasvattia . . .
Ympäristö määrää, millai
nen hän on.
Miksi hänet sitten otit sel
laiseen ympäristöön kasvatet
tavaksi?
Siksi, ettei hän olisi pa
rempaan joutunut muualla
kaan. Toivoin hänestä myös
hauskuutta vanhalle Sipille,
sillä ukko on aina ollut lapsira
kas. Ja olenkin huomannut, et
ten ole siinä harhaan osunut.
Sipi on koko sydämineen kiin
tynyt suojattiinsa.
Sunnuntaina satoi. Kaarinan
täytyi siis olla koko päivän huo
neessa Kyllikki-siskon ja ikä
vien nukkien kanssa. Kun pää
sisi edes porsaita ja kanoja kat
somaan tai kukkia poimimaan
tai rannalle heittelemään kiviä.
Pikku neiti oli ylen nyrpeä.
Jos tietäisit, mikä haus
kuus sinua tänään odottaa, et
yhtään marisisi, sanoi äiti.
Kaarinan uteliaisuus heräsi.
Mitä se on, mitä, hän
hoki äidin hametta nykien.
Odota, niin saat nähdä!
Mutta äiti ei puhunut, oli
vain salaperäinen kuin joulun
edellä. Täytyi siis jäädä odot
tamaan.
Kului tunti ja kului toinen,
eikä sentään kummempaa ta
pahtunut. Kyllikkikin vietiin
jo nukkumaan päiväuntaan.
Kaarina koetti leikkiä nuk
kien kanssa, mutta ne olivat
niin tyhmiä ja rumia, ettei nii
den kanssa ollut ensinkään
hauskaa. Ne olivat niin itsepäi
siäkin, että kaatuivat, kun hän
asetti niitä tuoleille istumaan.
Mutta juuri kun hän sijoitteli
Ruusu-Maria sohvan nurkkaan,
avautui ovi ja äiti astui sieltä
ja hänen jäljessään Martti.
Mitä tämä on? Kaarinan pos
ket lehahtivat ilosta punaisiksi.
Toin tämän Martin leikki
mään kanssasi, sanoi äiti,
katsellen kummankin lapsen
hämmästyneitä ja iloisia ilmei
tä. Häntä hymyilytti vastusta
mattomasti.
Mitä isä sanoo? tiedus
teli Kaarina.
Äiti nyykäytti päätään mer
kitsevästi.
Tämän kerran . . .
Kaarina ymmärsi, ettei äiti
tahtonut sanoa selvemmin, eikä
hänkään siis kysynyt enempää.
Sitäpaitsi hänen huomionsa
kiintyikin jo toiseen asiaan,
Martin pukimiin. Hänellä oli
punaiset housut ja vaalea puse
ro, ja äiti selitti, että ne oli juu
ri äsken kyhätty Kaarinan
vanhoista koltuista, kun Martil
la ei sattunut olemaan vaattei
ta puhtaina.
Martti oli ensi kerran Kaari
nan leikkikamarissa, eikä hän
ollut kuvitellut taivastakaan tä
män ihanammaksi. Hän hiipi
varpaisillaan.
Ovatko nuo nukkeja ?
hän kysyi, kun rouva oli men
nyt huoneeseen. Ovatko ne
samoja, joita sinä vedät ulkona
vaunuissa?
Ovat, sanoi Kaarina.
Saako niihin koskea
kysyi Martti hartaasti, aivan
kuin peläten kysymyksensä
rohkeutta.
Miksei saisi!
Sitten alkoi nukkien esittely.
Tämä RuusurMari on kai
kista hienoin, sillä se on rans
katar, ja tuo Tallu on tyhmää
tyhmempi. Tuo on Pilvikki ja
tuo Tuulikki. Tämä Sirkku on
kapalavauva . . .
Mutta tuollahan on kaksi
poikaa . . . entä niiden nimet?
Ne ovat Kasperi ja Piki-
Pekka.
Martti nauroi ihastuneena.
Eikö näidenkin kanssa voi
leikkiä Helsinkiä ja Tamperet
ta?
Usein ne ovat mukana
junaleikeissä . . .
Niinpä'nytkin koko parvi
lähti matkalle. Martti otti huo
lehtiakseen erikoisesti Kaspe
rista ja Piki-Pekasta, ettei heil
le matkalla mitään onnetto
muutta tapahtuisi. Kaarinan
huostaan jäivät tyttölapset.
Tallu-parkakin pääsi mukaan,
vaikka siitä olikin paljon vai
vaa, sillä se saattoi juosta vaik
kapa radalle junan juuri saa
puessa.
Juna kulki nopeasti, sillä ta
vantakaa iloinen vihellys il
moitti saavutun asemalle, ja
antoi taas lähtömerkin . . .
Ovi oli raollaan toiseen huo
neeseen. Kaarinan vanhemmat
istuivat siellä hiljaa keskustel
len. Nojatuolissa loikova herra
virkkoi:
Mene nyt välillä hiukan
IHlAmerican HepoeSf
■RUTING War Bonds to support such men as Sgt. Walter D*. Ehlers
r"i •!! j? e en . ou B h * A «»ng as spearhead against an cnemy strongpoint,
he killed four m a Nazi patrol, put a gun crcw out of action and put to
flight a mortar scction. Again he advanced on a machine gun and
knockcd out its crcw single-handcd. Ali that he did while machine
, gun bullets and mortar hre poured upon hjm and his men.
CT. S. Trtatury Department
häntä puhuttamaan . . . Kysele
Kustaa-vaarista . . . Minua hän
ujostelee.
Rouva meni leivoslautanen
kädessään.
Tässä on Riihimäen tarjoi
luasema, jota matkustajat käyt
täköön hyväkseen . . .
Kaarina hypähti ylös niin
äkkiä, että Tallu putosi radal
le. Onneksi juna oli jo pysähty
nyt.
Tule, Martti, sanoi Kaa
rina vetäen poikaa kädestä,
Riihimäen pikkuleivät ovat
maukkaita.
Martti oli hämillään hienon
rouvan häntä katsellessa. Hä
nen vastauksensa olivat lyhyitä
ja katkonaisia.
Vieläkö sinä muistat Kus
taa-vaaria? kysyi rouva vih
doin.
Se kysymys sai Martin silmät
kirkastumaan.
Kyllä, hän vasatsi.
Mutta Kaarina ennätti kerto
maan:
Tiedätkö, äiti, että Kustaa
vaari meni taivaaseen Jeesuk
sen veren kautta?
Sehän on hauskaa, sa
noi äiti.
Nyt Sipi-vaarikin ymmär
tää, sanoi Martti.
Mitä hän ymmärtää?
Ettei taivaaseen ole muuta
tietä.
Rouva ei tietänyt oikein mitä
kysyä.
Sipi-vaari ja minä olemme
suuria syntisiä. selitti Mart
ti, mutta mekin pääsemme
taivaaseen Karitsan veren
kautta . . .
Martti innostui päästyään
mieliaineeseensa, joten hän
virkkoi yhteen menoon:
Minä osaan jo laulaakin
. . . taivaassakin lauletaan.
Osaatko? No, laulahan
nyt meille!
Yhden laulun minä vasta
osaan, tämän, hän alkoi lau
laa jurnastaa kuin Sipi-vaari:
Mä olen taimi sun tarhassas
Ja varten taivasta fuotu,
Sun isällisen huomahas
Jo syntymästäni suotu.
Rouvan oli vaikea pysyä to
tisena. Viereisestä huoneesta
kuului äänekästä hohotusta.
Vaari osaa monta virttä,
ja hän opettaa minulle ne kaik
ki.
Pidätkö sinä kovin Sipi
vaarista?
Minulla! ei ole muita . . .
Kun meitä on kaksi yksinäistä,
ei kumpikaan ole yksin . . .
Sipi-vaariko niin on sa
nonut? kysyi rouva liiku
tettuna.
Niin . . • Vaari toivoo kuo
levansa, ennen kuin minä hä
net unohdan.
Et kai sinä häntä koskaan
unohda?
Martti naurahti. En, mut
ta vaari luulee . . .
Muistatko sinä äitiäsi,
Martti?
Muistan . • .
Lapsen huulet värähtivät.
Mitä sinä hänestä muistat?
(Jatkoa)
No. 25