OCR Interpretation


Auttaja. [volume] (Ironwood, Mich.) 1906-19??, May 30, 1946, Image 2

Image and text provided by Central Michigan University, Clark Historical Library

Persistent link: https://chroniclingamerica.loc.gov/lccn/sn93060356/1946-05-30/ed-1/seq-2/

What is OCR?


Thumbnail for Sivu 2

Sivu 2
{Kotipoluilla
Kirj. Ellida Erling
(Jatkoa)
Anja veti yksinäisyydes
sään helpotuksen huokauksen
tuntien yhtaikaa kuin oman
tunnonsyy töstä. Valheellako
hän oli ostanut itselleen va
pauden Myllylän seurasta? Ei,
kyllä hän sittenkin oli puhu
nut jotenkin niin kuin asian
laita oli. Tosin olisi hän pään
kivuistaan huolimatta pakot
tanut itsensä olemaan toisten
seurassa, ellei Myllylä olisi
taloon tullut. Mutta jos oli
mahdollisuus valita, oi, silloin
tuntuu lepo hyvältä rasitta
van, pitkän matkan jälkeen.
Ja vaivaamatta itseään sen
pitemmillä itsensäsoimauksil
la avasi hän ikkunan ja heit
täytyi lepäämään.
Ja ajatukset ja mietteet tu
livat kysymättä auttoivatko
tai häiritsivätkö lepoa.
Voi, miten ne tällä hetkellä
häiritsivät! Ja ennen pitkää
puhui kova ja moittiva ääni
hänen sisimmässään: Miten
kummallinen olento sinä o
let, Anja, ymmärtämättä ot
taa tilaisuudesta vaarin pilaat
itse onnesi. Kuka käski sinun
lähtemään Salokanka alta!
Tuo Kaarinan otaksuma Er
kin rakkaudesta johonkin tun
temattomaan tyttöön, se o
taksuma saattoi olla ihan tuu
lesta temmattu. Mutta §inä
annoit sille niin suuren mer
kityksen, jotta karkasit seu
rasta, jossa viihdyit ja osasit
elää. Ja eiköhän Erkki nyt
käy siellä Salokankaan mail
la ikävöiden kesätoveria, jon
ka seurassa hänkin näytti niin
suuresti viihtyvän, ikävöiden
ja ihmetellen tämän pikaista
lähtöä. Olisihan toki voinut
suoda hänelle edes ystävälli
sen sanan hyvästijätöksi.
Luulin kuitenkin tekevä
ni oikein voihkii Anja
en tahtonut vähääkään aset
tua toisen tielle mutta
niin jos ei Erkillä todelli
suudessa ollutkaan ketään
Anja on niin kiihtynyt, ettei
saata pysyä alallaan. Hän
nousee äkkiä pystyyn, mutta
silloin huimaa todellakin pää
tä, niin että hänen täytyy jäl
leen painautua lepoon.
Jään ehkä pitkäksikin ajak
si sairastelemaan tänne a
jattelee hän levottomasti
miten sitten käy? Tulenko
kovin suureksi vaivaksi ko
dissa, jossa jokainen näyttää
yrittävän nauttia vapaasta e
lämästänsä niin paljon kuin
suinkin?
Mutta tämä levottomuus o
li turha. Kun uusi päivä koit
ti, jaksoi Anja nousta pukeu
tumaan. Ja pian oli hän kaik
kialla mukana, missä vaii) i
loinen nuorisoparvi liikkui, ja
hänen naurunsa kaikui ylinnä.
Myllylä taisi olla oikeassa
tuumi täti Marjatta juo
nittelu ase vain oli eikä mi
tään muuta, se Anjan eilinen
päänsärky.
Ja rouva Mannilan käytös
Anjaa kohtaan muuttui yhä
viileämmäksi. Eikä kulunut
montaa päivää ennenkuin ser
kutkin olivat todenneet äidin
olevan ojkeassa: Oikukas ja
monella tavalla toisenlainen
kuin muut nuoret se oli, se
Anja serkku. Niin kummal
linen: purskahti useasti nau
ruun vaikka helposti saattoi
huomata kyynelen hänen sil
mäkulmassaan.
Se joka tahtoo itkeä, se
itkeköön, sellainen on elämän
laki viisasteli Elsi keinu
tellessaan puutarhakiikussa —
Died-For God and Country
Mr a#
• I
On some far distant shore, I sleep, tfaat tyranny shall rnle no more.
Guard well your trast, and keep America free, forevermore!
mutta minä, tiedä-se, Lauri,
minä
Mutta sinä, keijukas, si
nä et saa tuntea muuta lakia
kuin naurun ja leikin, siitä
olen varma ja vaaleatuk
kainen nuorukainen tarjosi
hymyten tytölle kätensä kuin
auttaakseen.
Niinkuin en minä pääsisi
täältä sinun avuttasi, katso e
teesi vain Lauri! Elsi lensi
yhdellä hyppäyksellä suuren
koivun luo, jonka siimeksessä
vanha herra luki sanomaleh
teään. Tyttö sysäsi häneen,
niin että ukon lasisilmät pu
tosivat maahan.
No, no Elsi neitoseni,
kohtuus paras kaikessa.
Tyttö oli ennättänyt siepa
ta silmälasit ja pidellen niitä
selän takana naureskeli hän:
Nyt saa Ossi-setä tyytyä
olemaan sokea siksi kun mi
nä suvaitsen antaa hänelle
näkönsä jälleen.
Setä huokasi ja hymyili
yhtaikaa. Laskiessaan alistu
vana sanomalehden syrjään
kysäisi hän:
* Kenestä sinä, Elsi, äsken
puhuit? Kuka se on, joka it
kee ja nauraa samalla ker
taa?
Että setä osaa kysellä tä
tiä! Totta kai setäkin on huo
mannut, miten kummallinen
ja oikukas Anja on, ja mi
ten
Anja neiti oikukas!
katkaisi Ossi-setä Elsin pu
hetta. Ei, sitä en myönnä.
Kuulehan, Elsi, mitä tiedät
sinä sydänsuruista?
Tyttö nyhtäsi hiukan hä
millääntehden puusta. Aikoo
ko setä ruveta ikäänkuin puo
lustelemaan Anjaa? Se ei ol
lut lainkaan Elsin mieleen.
Ja mitä se setä nyt rupesi
tuollaisiin tiedusteluihin, vie
lä Laurin aikana, joka loikoi
tuossa ruohikossa korvat pys
tyssä.
Kyllä se Anja vain on
niin olevinaan viskasi Elsi
umpimähkään mielipiteensä
ilmoille äskenkin kun sai
kirjeen niin eipä hän avan
nutkaan sitä täällä toisten
läsnäollessa, vaan täytyi läh
teä omaan huoneeseensa luke
maan epistolansa, niinkuin
kukaan täällä olisi häirinnyt
tai
Taaskin Ossi-setä katkaisi:
Elsi tunsi ihan hermos
tuvansa sedän katseen alla. Ja
Lauri vilkutti silmää tuolta
syrjästä kuin kiusotellen. Että
voivatkin olla niin ilkeitä, mo
lemmat! *
Niin, mitä setä nyt kysyi
kään, kuka itkee ja nauraa
Minä kysyin mitä sinä,
Elsi, tiedät sydänsuruista?
Tuntui kuin sedän katse o
lisi pakottamalla pakottanut
vilpistelevää totuuteen. Elsi
ei voinut muuta kuin tunnus
taa:
Niistä en minä tiedä juu
ri mitään.
Kiitos, Elsi, rehellisestä
vastauksesta. Mutta nyt tah
don myöskin suoraan sanoa
sinulle mielipiteeni neiti Aar
rasta: Hän ei ole mikään oi
kukas, hemmoteltu lapsi, vaan
hän on ihminen, joka on kär
sinyt ja kärsii.
Mistä setä sen tietää?
Minulla on eräät silmälasit,
joilla
Eipäs ole, koska ovat hy
vässä tallessa täällä selkäni
takana!
Lauri viskasi paperossipät
känsä ruohikkoon ja kysäisi
yhtäkkiä:
Rupea nyt sinäkin kyse
lemään! Se vain puuttuisi!
Seisonko minä tässä kuin kou
lumestarien edessä!
Elsi viskasi suuttuneena sil
mälasit sedälle ja lähti käve
lemään hietakäytävää, juh
lallisena ja ylpeänä kuin lou
kattu ylimys.
Hän kulki asuinrakennusta
kohti ja pysähtyi Anjan ikku
nan kohdalle. Se oli auki, ja
hän saattoi täältä alhaalta
asti nähdä, miten Anja istui
pöydän luona lukien kirjet
tänsä. Hän näytti olevan niin
kiinni lukemisessaan, ettei
hän huomannut mitään ulkoa
päin. Sitä hauskempi oli El
sin mielestä päästä rauhan
häiritsijäksi. Toiset olivat
suututtaneet häntä Anjan täh
den, nyt hän tahtoi suututtaa
Anjaa.
Elsi hiipi hiljaa portaita y
löspäin ja pysähtyi Anjan o
ven takana. Yhtäkkiä avasi
hän oven, hypähti huoneeseen
ja sieppasi kirjeen Anjan kä
destä. Ilkkuen heilutti Elsi
kirjettä ilmassa. Mutta sa
massa huomasi hän ihmeek
seen, ettei Anja näyttänyt
ensinkään suuttuneelta, päin
vastoin hymyili hän iloisesti,
voitettuaan ensi hetken häm
mästyksen. Eikä hän liioin
ruvennut yrittämään kirjettä
pois Elsiltä, vaan antoi hänen
rauhassa vilkaista siihen.
Eipä se olekaan mikään
Auttaja torstaina, toukokuun 30 p. 1946
Land of The Free!
Keep Faith With Us!
In its simple beginning in 1868,
Memorial Day was an occasion
observed by Americana, for the
dead we honored lay here at home.
Memorial Day, 1946, will be ob
served the World over, for our war
dead are sleeping in the far places
of the World.
Closest to our memories are the
heroes of the last two World wars,
for in these fell our brothers, our
fathers and our husbands. But what
of our grandfathers? Shall these
"lii
later conflicts, terrible as they were,
dim our memory of those heroes of
1861-65 and of the Spanish-Ameri
can war?
From its original purpose: “For
the purpose of strewing with flow
ers, or otherwise decorating the
graves of comrades who died in de
fense of their country,” Memorial
Day now also means a day of pray
er, of thanksgiving to those who
gave their ali that our children may
live in peace.
rakkaudenkirje virkahti
Elsi pettyneenä toivossaan
saada tehdä Anjalle kiusaa
mutta hänpä onkin oikein sy
dänystäväsi, tämä Helvi, kos
ka niin avonaisesti kirjoittaa
niin miksikä hän tässä kut
suukaan erästä Erkkiä o
hoo myrsky-yön lahjaksi!
Ja tässä
Samassa oli kirje Anjan o
missa käsissä.
Kas kun saitkin siepatuksi,
enkä minä vielä päässyt sel
ville kuka tuo Erkki oikein
oli.
Sen kerron sinulle sa
noi Anja ja pisti tyynesti kir
jeen taskuunsa.
No anna tulla Elsi is
tuutui sängynlaidalle mi
nulla on korvat auki.
Hän on sen talon poika, mis
tä minä tulin tänne alkoi
Anja. Mutta jatkaminen ei
käynyt niinkään helposti, sen
Sipi-vaarin _ .
kasvatti ,1
KlrJ. Hanna Rauta
XXVII.
Tyttäret supisivat vuoteis
saan melkein koko yön. He
riensivät yhteiseen kamariin
sa heti Laurin ja Martin pois
tuttua, sillä heillä oli niin ta
vattoman paljon puhuttavaa
toisilleen.
Miksi et aikaisemmin
kertonut asioistasi? virk
koi Kaarina heti ensi sanoik
seen.
Aikaisemmin? huu
dahti Kyllikki. Kuinka mi
nä olisin voinut siitä aikai
semmin puhua, kun sinä ja
Lauri rakastitte toisianne
Mehän olimme vain to
verukset
Kuitenkin kaikki ovat o
lettaneet ja odottaneet ja yhä
uudelleen olettaneet ja odot
taneet, että teistä tulee pari..
Enhän minäkään voinut muu
ta kuin yhtyä noihin oletta
jiin
Kaarina nauroi.
Oletko siis pitänyt hä
nestä kauan?
Ikuisuuden....
Vastahan sinä olet kah
deksantoista
No, ainakin neljänneltä
luokalta asti....
Miten se on mahdollista?
Sinähän aina näykit ja piste
lit häntä
Niin, rakkaus saattaa
pukeutua sellaiseenkin muo
toon, varsinkin halveksittu
rakkaus.:..
Eihän sitä kukaan hal
veksinut, kun ei sitä kukaan
saanut tietääkään.
Eikä siitä olisi koskaan
tiedettykään, jos sinä olisit
ollut hänen Vaikka sydä
meni olisi haljennut rakkau
desta ja kateudesta, en olisi
mitään ilmaissut Olisin
ennen purrut kieleni poikki,
kuin päästänyt näkyviin vih
jaustakaan siitä, mitä tun
sin ....
Ja kerta toisensa perästä
Kaarina sai ihmetellä, kun si
sar kertoi hänelle muistelmi
aan vuosien varrelta, miten
häijyn kateellinen hän oli ai
na ollut Laurin etsiessä Kaa
rinan seuraa ja, ja
pani Elsi salaisella tyydytyk
sellä merkille.
Elsi sanoi Anja äkkiä
ja silmiin syntyi syvä surun
sekainen katse miksi sinä
tätä tiedustelet? Ethän sinä
tunne kumpaakaan. Mutta
minulle, niin, minulle ovat
molemmat ystäviä.
Elsi tunsi taasen jotain po
vessaan, joka oli hyvin lähei
sesti sukua siihen, minkä hän
äsken oli tuntenut seisoessaan
puutarhassa Ossi-sedän kyn
nyksen edessä. Mutta Anjalle
hän ei suinkaan antaisi mi
tään yliotetta. Kaukana siitä!
Minun taitaakin täytyä
lähteä sanoi hän äkkiä
toisilla ihmisillä on muuta te
kemistä kuin istua vinttika
marissa kädet ristissä, niin
kuin sinä Anja näytät ehti
vän.
Ja hän kiepsahti äkkiä pys
tyyn sängynlaidalta.
Mutta ovessa kääntyi hän
vielä:
On sinulla, Anja, toisia
kin ystäviä kuin nuo kaksi.
Taidat sinäkin olla, El
si, vai kuinka?
Tyttö ei ollut kuulevinaan
kysymystä vaan jatkoi:
Ossi-sedästä on sinulle
tullut ritari, pelkäämätön ja
moitteeton.
Vai niin! Mutta mitenkä
minä, vähäpätöinen tyttönen,
olisin osannut herättää evers
ti Kalvan huomiota?
Sanos sitä! Elsi kolis
teli jo portaita alaspäin.
(Jatk.)
eikä hän mielellään enää tuos
ta kaikesta puhunutkaan, sil
lä se saattoi vieläkin kirvel
tää mieltä Onhan Lauri
tunnustanutkin, että hänen
puoleltaan siinä oli aluksi
rakkautta koulupoika
maista tosin mutta sitten
vähitellen oli kaikki muut
tunut .... ensin mieltymys
Maritaan ja sitten
Nyt on kaikki hyvin. Mari
tallakin on jo omansa, nuori
tohtori
Mutta miksi et kertonut
sitten, kun vihdoin löysitte
toisenne?
Kesti kauan, ennenkuin
uskoin hänen rakkauteensa..
Sinusta pääsin pikemmin sel
ville, ettet Laurista välittä
nyt Sinua en lakkaa ih
mettelemästä .... olet minul
le suuri arvoitus Jos sinä
olisit pitänyt kiinni Laurista,
olisit nyt varmaan hänen ..
mutta sinä hylkäsit hänet,
miehistä parhaimman, ja si
tä minä en jaksa käsittää nyt
enkä koskaan Eikö siinä
tosiaan ollut muuta syytä
kuin se, ettei Lauri ole usko
vainen?
Eikö se riitä?
Ei.
Kyllä se riittää, sisko ra
kas mutta onhan o
lemassa toinenkin syy.
Mikä sitten?
Se, että olen kaiken ai
kaa rakastanut Marttia.
Kyllikiltä pääsi pitkä ih
mettelyn huudahdus.
Ja kerrot siitä nyt vasta!
. Enhän ole voinut sitä
ennemmin ilmaista, kun kaik
ki olivat määränneet minut
Laurille
Ja minä moitin sinua yl
peydestä Marttia kohtaan
Ja minä sinua Laurin
näykkimisestä.
He nauroivat iloisesti.
• Tämähän on hauskaa!
huudahti Kyllikki, mutta sa
massa hänellä oli esitettävänä
kymmenen kysymystä yhtai
kaa, joten Kaarina ei tietä
nyt, mihin vastata ensin. Mut
ta mitä isä sanoo, se oli Kyl
likin kysymysten varsinainen
keskus, jonka ratkaisusta
kaikki muu riippui. Kun hän
sitten sai tietää asian olevan
jo niin pitkällä, että isäkin
oli antanut suostumuksensa,
ei hänen riemullaan ollut ra
joja. Hänen onnittelunsa oli
kuin rajuilman puuska.
Isä oli siis sitävarten kut
sunut Martin tänne eikä
tämä tiedä vielä mitään koko
asiasta. Siksi poika-parka o
likin niin surullinen
Kerro nyt pian hänelle!
Annetaan hänen itsensä
huomata, sanoi Kaarina.
Mutta Kyllikki päätteli:
Kyllä minä huomautan
hänelle, sillä tahtoisin jo näh
dä hänen alakuloisen katseen
sa kirkastuvan....
Älä, älä!
Kun he tulivat aamiaiselle,
he näkivät, että Martin kat
seesta loisti syvä ilo. Silloin
he arvasivat, että isä var
kaankin oli jo jotakin hänel
le vihjaissut.
Vasta kolmantena päivänä
tämän jälkeen Martti sanoi
Kaarinalle, kun he yhdessä
olivat laulaneet mielivirsiään:
Tahdotko sinä siis olla
minun, Kaarina?
Tahdon, lausui neito
kyyneleet silmissä painaen
päänsä Martin uskollista rin
taa vasten.
XXVIII.
Sireenit puhkesivat kuk
kaan Kaarinan syntymäpäi
väksi. Edellisen viikon satei
den jälkeen koko luonto oli
tulvillaan alkukesän herkkää
kauneutta. Se otti kirkkaine
sävelineen osaa nuorten juh
laan.
Martillakin oli sireeninoksa
kädessään, kun hän meni iha
naa morsiantaan onnittele
maan tämän tullessa sisarensa
kera kamaristaan varhain
juhlapäivän aamuna. Tyttä
rillä oli yllään kotoinen arki
puku, sillä paljon oli vielä
tehtävää ennen vieraiden tu
loa.
Rakkaani, tahtoisin lau
laa sinulle onnitteluni
En minä jouda, Martti
kulta....
No, senverran sinun täy
tyy joutu*, sanoi Kyllikki
tarttuen * sisarensa käsivar
teen.
Yhdessä he sitten menivät
saliin.
Isän määräyksestä heidän
täytyi noudattaa mitä suu
rinta varovaisuutta, ettei vain
kukaan sivullinen saisi tietää
talon salaisuuksia ennen ai
kojaan. Se Kyllikistä oli vai
keinta, ettei hän edes Lauril
le saanut puhua mitään toi
sesta parista mutta hän
mukautui isän oikkuun. Kaik
ki oli vielä salassa, sormukset
isän kassakaapissa, sanat, kat
seet ja kuiskaukset tarkan
valvonnan alaisina
Vasta salissa Martti suuteli
Kaarinaansa ja lauloi tälle
hiljaa hyräillen, Kyllikin var
tioidessa ovea:
Herra, rauhasi anna mulle,
elon kohtalot kirkastain,
en mä pyytänyt tyyntä tietä,
sinun tahtosi tietä vain.
Isän silmä, sä hellin valvo,
Isän rakkaus, johda, vie;
koti taivahan kaukaa siintää,
kotipolku on armon tie.
Kaarina lausui kiitoksensa
silmät kyynelissä ja pyysi
Marttia lukemaan jonkin lau
seen Raamatusta, ikäänkuin
tämän heidän yhteisen on
nensa tunnukseksi. Martti ot
ti pienen tasku-Raamattunsa
ja luki: '
“Sillä minä olen varma sii
tä, ettei kuolema eikä elämä,
ei enkelit eikä hallitukset, ei
nykyiset eikä tulevat, ei voi
mat, ei korkeus eikä syvyys,
eikä mikään muu luotu voi
erottaa meitä Jumalan rak
kaudesta, joka on Kristukses
sa Jeesuksessa, meidän Her
rassamme.”
Kyllikinkin silmät olivat
kosteat, kun hän sanoi arasti:
Aavistan hiukan, miten
onttoa meidän onnemme on
teidän onneenne verrattuna.
Silloin Kaarina syöksähti
sisarensa luo ja sanoi syleil
len häntä hellästi:
Mutta sama onnihan on
teitäkin varten .... En lak
kaa toivomasta, että suuri lu
nastusarmo kerran kelpaa si
nulle ja Laurillekin Il
man sitä ei ole mitään onnea,
onnen kuvitteluja vain
Saanko rukoilla puolestasi,
rakkaani?
Tee se, sanoi Kyllikki
ilman ivaa ja ylimielisyyttä.
(Jatk.)
o
LUMIVALKEA
Katselen väikettä talvisen
valkomaan,
taivaista tunnetta sieluuni sii
tä saan.
Hohtava hanki kirkkaasti
kimmeltää:
Jumalan taidetta korkean y
levää.
Ah, kuinka selvä ja ihana ver
taus!
Meillä on täysi anteeksianta
mus.
Jeesuksen veressä syntinen
puhdas on
noin lumivalkea, kaunis ja
tahraton.
Autuas ompi, ken armoon on
uponnut,
vaatteensa veressä pessyt ja
valkaissut.
Isäni taivaassa minutkin näh
dä saa
puhtaana, niinkuin ei syntiä
oliskaan.
Valma Koukkari.
No. 22

xml | txt