OCR Interpretation


Auttaja. [volume] (Ironwood, Mich.) 1906-19??, July 04, 1946, Image 2

Image and text provided by Central Michigan University, Clark Historical Library

Persistent link: https://chroniclingamerica.loc.gov/lccn/sn93060356/1946-07-04/ed-1/seq-2/

What is OCR?


Thumbnail for Sivu 2

Sivu 2
Kotipoluilla
KlrJ. Ellida Erling
(Jatkoa)
Tulit, mutta et koskaan
häiritsemään lapseni, Anja,
puhuu vanhus sydämelli*
sesti. Voi, jospa hän nyt olisi
saanut antaa tuon lahjansa
nuorelle ystävällensä ja ker
toa miten hän tahtoi lahjoit
taa sen säästääkseen Anjaa
katkerista kokemuksi s t a ,
mitkä olivat uhitelleet Tekla
Teliin elämää. Mutta hän ei
saattanutkaan antaa.
Täti, näytät niin miet
tivältä, etkö uskoisi minulle
huoliasi, tai lisäsi Anja pi
kaisesti ehkä pyydänkin
liian paljon?
Täti epäröi hetkisen. Voisi
kohan kertoa Anjalle kaik
ki? Se tuntuisi helpottavalta,
niin, kertoa kaikki, aivan
kaikki.
Niin, Anja, meitä on to
dellakin kohdannut suuret
vastoinkäymiset alkoi täti.
Ja hän kertoi kaikki: miten
Mikko kuumeentapais elia
kiihkolla oli ajanut rikkautta
takaa, miten monta varoitus
ta hänelle oli annettu, sai
rautta ja kärsimyksiä mo
nenlaisia, mutta mikään ei
saanut häntä pysähtymään,
ennenkuin tämä kauhea on
nettomuustapaus sattui. Se
katkaisi liiaksi pingoitetun
jousen, vaikka Mikko oli
kerskunut, ettei mikään pys
tyisi sitä katkaisemaan, mut
ta, mutta Jumalan käsi —.
Täti istui nojautuneena
nuorta tyttöä vastaan, kuin
etsien tukea. Ja Anja kuun
teli hellällä osanotolla.
Ja vanhus sai rohkeutta
kertoa myöskin tuosta lyhy
estä ilostaan, kun luuli voi
vansa auttaa Anjaa ja surus
taan kun ei sitten saanut
kaan antaa.
Anja silitti harmaata pää
tä, sitten sanoi hän liikutet
tuna:
Täti ei saata aavistaa
miten t£mä teki minulle hy
vää, tämä että nyt tiedän yh
den maan päällä, joka ym
märtää minua, niinkuin isäni
ymmärsi ennen
Anja tunsi lujan kädenpu
ristuksen ja hän jatkoi:
* Mitä tulee siihen, jota
täti kutsuu koko käänteeksi,
niin luulen jo tehneeni sen.
» Anja! täti nykäisi hä
nen kädestään ja katsoi hä
neen ikäänkuin pelästynee
nä älä tule sanomaan mi
nulle, että olet .tallannut
maahan kaikki unelmasi
hennot kukat, että nyt kutsut
rumaksi, minkä ennen näit
kauniiksi ja ja
Anjan valoisa hymyily sai
vanhuksen rauhoittumaan:
Täti rakas! Katselen
nyt uudella rohkeudella tu
levaisuutta kohti, vaikka ei
se veisikään minua taiteilija
uralle. Olen nyt varma siitä,
että elämäni * on Jumalan i
sänkäsissä, ja astelen tietäni
Vapahtajani turvissa tuli
han hän, että minullakin oli
si elämä ja yltäkyllin
Syntyi hetken äänettö
myys, mutta se sisälsi paljon
näille molemmille, paljon,
jota ei voida sanoin tulkita.
Laskevan auringon lähettäes
sä viimeiset väreilevät kulta
säteensä pieneen kamariin o
livat nämä kaksi, vanha täti
ja nuori tyttö, tulleet toi
siaan lähemmäksi kuin kos
kaan ennen.
Viimein puhkesi vanhus
puhumaan:
Me ihmiset haluaisim
me usein vetää selvän rajan
ilon ja surun, hyvän ja pa
han päivän välille. Mutta
Jumala yhdistää monesti
sen, minkä yritämme erot
taa. Hän sekoittaa ilon ja su
run niin ettemme ymmärrä
muuta kuin itkeä ja hymyil
lä yhtaikaa. Ja täti jatkoi
vielä:
Mutta aina, oli päivä
kirkas tai pilvinen, saa kul
kija tuntiessaan turvatto
muutensa elämän vaiheisiin
nähden huokaista: “Ja nyt
mihin minä luotan, Herrani!
Sinuun minä toivon”.
KATKENNUT JOUSI.
Kesä kului ja syksy muut
tui talveksi. Joulun lähesty
essä tuli Koivurannan isäntä
kotiin murtuneena miehenä.
Kuin kovista iskuista
kaatumaisillaan oleva puu
sanoi naapurin isäntä näh
dessään ikkunastaan miten
miesparka yritti nousta rees
tä, joka oli pysäytetty ihan
portaitten eteen. Ei siinä
monta askelta tarvinnut as
tella. Mutta Myllylä kompas
tui heti ja olisi kaatunut ellei
täti ajomiehen avulla olisi
tarttunut kiinni häneen.
Tiesihän täti sen jo edel
täkäsin, että Mikko menetet
tyään molemmat kätensä oli
kärsimysten raatel emänä
käynyt peräti heikoksi ja
huonoksi. Mutta kumminkin
kävi vavistus vanhuksen lä
pi nähdessään kumaran kal
mankalpean olennon, jonka
tyhjät, retkottavat takinhiat
yrittivät lymyttää kahta työ
hön kelpaamatonta käden
tynkää.
Oliko tämä kotiinpalaava
luuranko todellakin sama
mies, joka kookkaana ja ryh
dikäänä eräänä kesäpäivänä
oli kiiruhtanut Koivurannan
pihamaalta rautatieasemaa
kohti? Tuskin oli kukaan
muu kuin vanha täti tunte
nut häntä samaksi mieheksi.
Mutta hän tunsi kaikesta
huolimatta. Kuinka surkea
na mies palasikaan, olihan
hän kuitenkin elogsa. Ja sii
hen ainoaan: että hän sen
tään sai Mikon elävänä ko
tiin, siihen palasi vanha täti
uudelleen ja uudelleen kiit
täen Jumalaa, joka oli sääs
tänyt kurjan hengen. Niin,
henki oli mutta siinä olikin
sitten melkein kaikki, mitä
voitiin sanoa entisestä elin
voimaisesta isännästä, joka
monien ponnistusten kautta
oli vihdoin saatu vuotee
seensa. Pehmeäksi ja muka
vaksi oli vanha täti yrittänyt
saada sijan, ja sairas koetti
hymyillä kiitokseksi. Mutta
samassa huudahti hän tus
kasta ja sulki väsyneenä sil
mänsä. Kivut ja vaivaloinen
matka olivat miltei koko
naan lopettaneet heikot voi
mat.
Mutta olenhan sentään
tädin luona ja kotona
kuiskasi hän, kun tuskat vä
hän hellittivät. Mutta samas
sa nousi kuin uusi tuskan
huuto hänen sisimmästään
Kotona toisti hän kat
kerasti ei taida kestää
kauan ennenkuin Koivuran
tani minulta riistetään
ne kirotut liikeyritykset, ne
Mikko sanoi täti
rauhoittavasti ja istuutui
sängynlaidalle nyt et sinä
saa ajatella mitään muuta
kuin että sinä nyt kuten en
nen koulupoikana olet pääs
syt kotiin jouluksi, sinulla
on nyt lomaa
Kovasta koulusta se
kuului kuin nyyhkytys sai
raan rinnasta ja mihin
joudun tästä lähtien?
Sitä ei surra nyt, Mikko.
Jumala ei ole turhanpäiten
säästänyt henkeäsi, kyllä
hän sillä jotain tarkoitti, kun
jätti sinut eloon.
Enemmän vaan kärsi
mystä ja vaivaa, mitä muuta
saattaisi tällainen eläminen
tarkoittaa, en minä ainakaan
ymmärrä.
Ja hän käänsi kasvonsa
seinään päin tehdäkseen
tiettäväksi, ettei hän halun
nut kuulla enempää.
Joulu oli sivuutettu. Koi
vurannassa sitä oli vietetty
surun voittoisessa hiljaisuu
dessa. Viimeinen joulu van
han katon alla sen tiesi
täti nyt yhtä hyvin kuin
Myllylä itse.
Mutta kaiken synkeyden
ja epävarmuuden läpi loisti
vanhukselle Jumalan sanan
lupaukset. Ne toivat uupu
valle uutta voimaa ja uskal
lusta. Kurjien syntisten pe
lastukseksi joihin täti lu
keutui yhtä hyvin kuin hä
nen Mikkoparkansakin oli
Vapahtaja syntynyt. Tosin
oli. hänen nimensä ihmeelli
nen, mutta myöskin Neuvon
antaja.
Ja päivät ja viikot kului
vat. Toisinaan saattoi sairas
hiukan nousta istualleen sän
gyssään. Mutta pian sai tauti
hänet jälleen kouriinsa, ja
ruumiin kuin sielun tuskat
veivät hänet epätoivon par
taalle. Silloin kaikui jokai
nen lohduttava sana kuuroil
le korville. Ja vanha täti ei
voinut mitään, ei niin mi
tään.
Hätä tahtoi sellaisina het
kinä käydä hänellekin ylivoi
maiseksi. “Syvyys siellä, toi
nen täällä, suuret aallot pää
ni päällä”. Ainoa keino oli
taaskin paeta Herran tur
viin, joskin haparoiden epä
uskon pimeydessä. “Syvyy
destä minä huudan sinua,
Herra”.
Näin hän kesti
Monet Myllylän liiketutta
vista, jotka olivat kirjoitta
neet nimensä . hänen velka
kirjoihinsa saivat myöskin
kärsiä tuntuvia tappioita.
•Mutta näihin ei Metsälinnan
rouva kuulunut. Ja kiittäen
varovaisuuttaan ja terävää
järkeään totesi hän mielihy
vällä ettei hän tulisi kadot
tamaan penniäkään, menet
tipä Mikko kaikkensa, vaik
ka talonsa nurkkakivetkin.
Tämä, ettei hänen tarvin
nut luovuttaa mitään omai
suudestaan onnettoman hy
väksi teki hänet melkein
hellätunteiseksi miespolois
ta kohtaan. Toisessa tapauk
sessa olisi hän vihannut.
Minun tulee niin sääli
Koivurannan herra parkaa
puhui hän palvelustytölle
ei tässä muu neuvo auta
kuin lähteä tervehtimään ja
lohduttamaan.
Ja hän pisti tusinan ka
nanmunia koriinsa ja lähti
matkaan. Oli niin kaunis ke
vätpäivä, jotta sitä käveli i
han huvikseen.
Kirkas auringonsäde pil
kisti sisään sairaan ikkunas
ta. Lohdutustako tuli tuo
maan pitkän synkän talven
jälkeen kyseli itsekseen
sairas, jonka kivut tänään
tuntuivat helpommilta kan
taa.
Hän jaksoi hiukan miettiä
tilaansa siltäkin kannalta,
mihin tätivanhus päivittäin
oli yrittänyt kiinnittää hä
nen katsettaan: hänellä on
kuolematon sielu. Tosin oli
se nyt rikkirevitty ja sairas,
mutta löytyi parantaja, ih*
meellinen lääkäri, joka saat
toi tehdä eheäksi sen, minkä
synti oli sirpaleiksi särke
nyt. Voisiko todellakin
se lääkäri vielä tehdä hänen
kin elämästään jotakin?
Jotakin masentunut
mieli tunsi kuin olisi jostain
kaukaa joku heikko valon
heijastus tunkeutunut pime
ään voisiko hänkin todella
vielä ajatella elämää jon
kinlaisena! Samassa aukaisi
täti oven Metsälinnan rou
valle sairas ei enää ajatel
lut elämää. Iloisesti
tervehtien sairasta, jonka
rouva nyt näki ensi* kerran
onnettomuustapahtuman jäi*
keen, istuutui hän juttele
maan. Ja hän jutteli yhtä
painoa henkeään vetämättä,
jutteli ja nauroi. Täti katsoi
Auttaja torstaina, heinäkuun 4 p. 1946
VUOSIKERTOMUS
Evankelis-luterilaisen Kan
salliskirkon veljeysliilon 8.
vuosikokoukselle.
Vuosi taasen on mennyt i
äisyyteen sitten kun viimek
si kokoonnuimme. Useita
veljiä kirkkokunnastamme
on vuoden ajalla Herra kut
sunut Lunastajansa luo nä*
kemään ja nauttimaan tai
vaan iloa ja laulamaan kii
tosta Karitsalle. He ovat e
läissään uskoneet, että Jee
sus on kärsimisellään ja
kuolemallaan Golgatan ris
tillä sovittanut heidän syn
tinsä niin täydellisesti, ettei
ole jäänyt itselle mitään te
kemistä.
Jälkeen viime vuosiko*
kouksen on perustettu neljä
paikallista liittoa: Cleveland,
Detroit, Ashtabula ja Fair
port. Kolme jälkimäistä ovat
englanninkielisiä. On ilah
duttavaa, että nuoremmat
veljet ovat alkaneet ottaa
osaa Jumalan valtakunnan
työhön, yhtyen vanhempain
veljien kanssa yhdessä toi
mimaan ja ovat valmiit otta
maan meidän vanhempain
veljien tilan, kun Herra kut
suu meidät tykönsä taivaa
seen. Minulla ei ole päteviä
tietoja kolmen edellä maini
tun toiminnasta.
Fairportin englanninkie
linen liitto on muutaman
kuukauden sisällä päässyt
täyteen ikään, on noin 30 jä
sentä, kolmas osa sodasta
palanneita veljiä. Heidän
toimintansa on vilkasta ja
tarmokasta. Katselevat jo
paikkaa Erie-järven ran
nalta, johon ehkä tulisi Ohi
on piirin yhteinen lepo- ja
uimapaikka.
Olemmeko toimineet ilolla
tai vastahakoisesti kuluneen
vuoden ajalla? Ikävä kyllä
on, kun täytyy sanoa, että
olemme paljon laiminlyö
neet. Siitä kuitenkin saam
me olla varmat, että Juma
lan tahto on, että työmme
menisi eteenpäin. On vielä
useita seurakuntia, joissa ei
ole paikallista veljeysliittoa.
Missä on syy? Kolmisen
vuotta takaperin puhuin e
räälle kirkkokuntamme pa
peista, että eikö hänen seu
rakunnissaan voisi perustaa
veljeysliittoa. Vastaus oli, et
tä hänen seurakunnissaan
ei ole miehiä vaan ainoas
taan miehen kuvia. Veljeys
liittomme on perustettu 8
vuotta takaperin, mutta ei
vielä ole saatu kiinteää yh
teistoimintaa aikaan, lu
kuunottamatta vuosikokous
ta. Ainoat tiedot liittojen
toiminnasta saa liiton johto
kunta Auttajan palstoilta.
Jos ajattelemme mennä e
teenpäin siinä työssä, jonka
Jumala on meille antanut ja
uskonut kirkkokunnassam
me, on meidän toimittava
yhdessä yhtenä joukkona ei
kä jokainen erikseen. Meillä
veljillä on suuri ja kauas
kantava työ edessämme, sil
lä pappien puute on tänään
yhtä suuri kuin se on kos
kaan ollut.
Kuinka moni meistä on
rukoillut taivaallista Isääm
me, että Hän lähettäisi työ
miehiä eloonsa? Kuinka mo
ni meistä on ajatellut, että
on valmis avustamaan kou
lunkäynnissä nuoria miehiä,
jotka antautuvat Herran työ
hön? Kuinka moni meistä,
jotka olemme tulleet osalli
seksi evankeliumin hyvästä
sanomasta, ajattelee, että oli
si velvollisuus ja käsky vie
dä evankeliumi niille, jotka
vielä vaeltavat synneissään,
häneen ihmeissään: tällä ta
voinko hän luuli huvittavan
sa heikkoa miesparkaa! Mut
ta olihan siinä sentään se hy
vä puoli, ettei sairaan tar
vinnut vaivautua lausumaan
sanaakan.
(Jatk.)
eivätkä ole tietoisia Juma
lasta ja Hänen suuresta rak
kaudestaan syntisiä koh
taan?
Me olemme paljon laimin
lyöneet evankeliumin levir
tystyössä. Olemme kätke
neet leiviskäämme maahan,
emme ole tehneet kauppaa
sillä. Jos emme ala vilk
kaammasti toimia, voi ta
pahtua niin, että Jumala ot
taa meiltä siunauksensa
pois. Me varmaan tiedämme,
mitä se merkitsisi meille.
Minun toivoni olisi, että pe
rustettaisiin veljien kesken
koko kirkkokuntaa käsittä
vä seminaarioppilasten a
vustusyhdistys. Yhdist y k -
sen toimena olisi kehoittaa
nuoria. uskovaisia miehiä
antautumaan Herran työhön
ja koota varoja heidän avus
tamiseksi koulunkäynnissä.
Monelle meistä ehkä muis
tuu ajat, jolloin vaelsimme
synneissämme. Jolloin nau
timme täysin siemauksin
maailman iloista, uhraten
ruumiimme ja tavaramme
synnin palvelukseen. Emme
nurisseet, että tulee kalliik
si olla perkeleen palveluk
sessa. Ollessamme perkeleen
palveluksessa Jumala oli
meille vihainen tuomari.
Nyt kun me olemme armos
ta autuaita uskoen, että
Jeesus on kärsimisellään ja
kuolemallaan maksanut syn
tivelkamme Golgatan ristil
lä, niin emmekö uhraisi va
roistamme Jumalan valta
kunnan asian hyväksi? Me,
jotka olemme noin paljon
saaneet aivan armosta, usein
nurisemme, että aina pitää
antaa Jumalan valtakunnan
työhön seurakunnassa ja
kirkkokunnassa. Tämä on
yksi perkeleen juonia, jolla
hän koettaa ehkäistä Juma
lan valtakunnan työtä. U-
You wouldn’t work for 10 minutes for
what I get poid for an hour’s cleaning
Your small son’s small ailowance for odd jobs or the
nickels and dimes you give him for a few minutes’ Special
extra work are much higher wages than you pay your elec
trical servant Reddy Kilowatt. 1
Reddy does ali the cleaning in the average home for about
20c a month and that’s a lot of hours of cleaning. Today
he cleans your home for less than he did before the war.
lYes your electrical servant isone worker whose wages are
now lower than ever before. He offers you the biggest work
bargain in his life.
If the price of everything else our customers buy had come
down like the price of electricity, they would be a lot better
off today.
LAKE SUPERIOR DISTRIOT PORTER OOMPANY
Vanhusten suru
Kupukattoisen maala i s -
kirkon lähellä asui vanha
pariskunta. He olivat jo iäk
käitä, yli 70 vuotiaita, ja a
suivat vuokralla suuren ta
lon tuparakennuksessa. Van
hukset olivat köyhiä. Kunta
maksoi heidän vuokransa ja
antoi kuukausittain määrä
tyn määrän ruokaaineita.
Lapsiltaan, jotka köyhissä o*
loissa elivät, saivat he jos
kus rahaa tarpeisiinsa. He o
livat uskovaisia. Tyytyväisi
nä he päivästä päivään oli
vat, odottaen joka päivä ko
tiinkutsua.
Nuoruudesta asti olivat -he
raskaalla työllä itseään elät
täneet. Pienet, nuoruuden
aikaiset säästöt olivat kulu
neet sairauden ja työttömyy
denkin tähden. Jonkun aikaa
olivat he lähellä olevassa
kaupungissakin asuneet ja
taas muuttaneet takaisin
kotipitäjäänsä.
Pitkän avioelämän aikana
oli Herran sana ollut ahke
rassa käytännössä heillä. Lu
kemisen kautta oli heille
kirkastunut Jumalan armo,
Jeesus Kristus tullut myös
kirkastetuksi. Heillä oli
kummallakin rippikoulussa
ollut uskovainen pappi, jon
ka opetukset myöhemmin tu
sein meissä ilmestyy vasta
hakoisuutta Jumalan valta
kunnan työhön, ja se on
varma merkki, että perkele
lähentelee liittolaistaan,
vanhaa ihmistä, joka meissä
vielä asuu. Silloin meidän
on sanottava: “Mene pois,
saatana, minun tyköäni”.
Kaikista perkeleen kiusauk
sista huolimatta tehkäämme
yhä innokkaammin Herran
työtä. Työ ei ole mitään or
jantyötä, sillä me olemme
vapaita Jumalan lapsia ja
Hän on meidän rakas Isäm
me.
Matti Palo
livat elämäksi. Kun rovasti
jo lepäsi mullan alla, osasi
vat he vasta antaa arvoa hä
nen opetukselleen.
Kun synti ja armo heille
tunnetuksi tuli, olivat näky
väiset vähäarvoisia näky
mättömien rinnalla. Köyhis
tä tuli silloin rikkaita Juma
lan perillisiä ja taivasaar
teitten omistajia.
Rukouksella ja Jumalan
sanan lukemisella alotti mies
jokaisen päivän, vaimon
puuhatessa askareissaan. Si
tä hän saattoi tehdä aamusta
iltaan ja odottaa Jeesuksen
tuloa. Joskus tuntui odotus
aika pitkältä ja lukeminen
kin väsytti, silloin hän meni
talon puita hakkaamaan,
josta palkkioksi sai ruoka
tarpeita.
Oli sunnuntaipäivä. On
nellisena palasivat vanhuk
set kirkonmäeltä, jossa e
vankeliumijuhlia oli vietet
ty.
Kotona odotti heitä posti
kortti. Se oli lähetetty kau
kaisesta kauppalasta ja kir
joitettu vieraalla käsialalla.
Kortti sisälsi ikävän tiedon,
että heidän tyttärensä Sel
ma joka oli ollut siellä
hoitamassa nivelreumatis
mia sairastavaa rouvaa oli
nyt itse sairastunut vakavas
ti. Kortissa pyydettiin, että
äiti heti lähtisi tytärtä katso
maan, ennenkuin hän mah
dollisesti kuolee.
Tämä oli vanhuksille o
dottamaton suru. Se tuntui
heistä raskaalta, kun Selma
oli elänyt epäuskossa. He
pelkäsivät nyt Selman kuo
levan, ilman Jeesusta.
Samana iltana painoi suru
vanhukset polvilleen Her
ran eteen rukoilemaan Sel
man sielun puolesta. Joka
päivä he rukoilivat kaikkien
lastensa ja heidän perheit
tensä puolesta ja uskoivat,
että Herra kuulee heidän
rukouksensa ja kuljettaa
(Jatkoa sivulla 7)
No. 27

xml | txt