Auttaja. [volume], August 03, 1950, Page SIVU 2, Image 2

About Auttaja. [volume] (Ironwood, Mich.) 1906-19??

Image provided by: Central Michigan University, Clark Historical Library

                
SIVU 2
Erämaan Papin Avioliitto
Kirj. Runa
Suomentanut Toini Kalima
Ols kuunteli osoittaen ystä
vällistä mielenkiintoa, kuten
aina, kysyen silloin tällöin jo
tain tai huomauttaen jotain,
mikä todisti hänen tarkkaavas
ti seuraavan. Mutta kaikesta
huolimatta oli Andersilla kui
tenkin se tunne, että tuo mie
lenkiinto seurasi häntä ikään
kuin kaukaa, ylhäältä, ja hän
pysähtyi, ei äkkiä, vaan vähi
tellen. Hänen tyytyväinen ää
nensä muuttui, ja siihen tuli
anteeksipyyt äv ä, melkeinpä
häpeävä sävy, ikäänkuin hän
olisi alkanut pitää sopimatto
mana puhua sairaalle opetta
jalleen tämänkaltaisista maal
lisista asioista. Kuinka hän
saattoi vaatia sairaan harras
tusta sellaiseen?
Heidän tullessaan tiehaa
raan, missä Skalungan kylän
tie erkani Karpinkartanoon ja
sen seutuville vievästä tiestä,
oli Anders istunut äänettömä
nä monta minuuttia.
Pysäytä tässä, jotta saan
astua alas, virkkoi Ols.
Eihän toki, sanoi Anders,
minä ajan ylös asti.
Sinulle tulee suuri kierros
ja sinun hevosesi on väsynyt.
Se jaksaa mainiosti, virk
koi Anders kääntyen Skalun
gan tielle.
Silloin minä en kiellä, vas
tasi Ols. Se jaksaa kyllä pa
remmin kuin minä, vaikka se
on väsynyt.
Tällä' hän viittasi ensi ker
ran omaan heikkouteensa.
Andersista tuntui, että hä
nenkin kenties oli nyt jotain
sanottava.
Minä olen tässä vain pu
hunut omista asioistani enkä
ole edes kysynyt, miten on
terveyden laita. Mutta se ei
ollut vä 1 inpitämättömyyttä,
sanoi nuori talonpoika hämil
lään.
Ruumiini laita on huonos
ti, se alkaa jo lakata tekemäs
tä tehtäväänsä.
Se ei ole hyvä se, mumisi
Anders.
Anders joutui yhä enemmän
hämilleen, ja myötätunto sai
hänessä yhä enemmän sijaa.
Hän tunsi myöskin ahdistavaa
alakuloisuutta. Andersista oli
kuin ennen niin terveiden kas
vojen kalpeus olisi luonut ka
jastuksen koko hänen elä
määnsä, myöskin äskeisiin lois
taviin tulevaisuudensuunnitel
miin. Olivathan nämä vielä sa
mat kuin äsken, papin sairaus
tahi vaikkapa hänen kuole
mansa ei niitä muuttaisi, mut
ta kalpeat kasvot, laihtunut
vartalo ja voimien riutumus
olivat tehneet nuoren talonpo
jan katseen kyllin teräväksi
näkemään menestystä ja vau
rautta kangastavien vuosien
läpi sen, mikä ei ollut vältettä
vissä, mikä tulisi hänenkin
osakseen kerran, olipa hän sit
ten ehtinyt tulla miten varak
kaaksi ja vaikutusvaltaiseksi
hyvänsä.
O CIRCLE
CLEANERS
Puh. 2295
buffolk Street
IRONWOOD
Kalkellalsta vaatteiden
puhdistusta Ja prassflystä
Haemme ja tuomme kotiin.
Northern Baking Cos.
WIRTANEN BROTHERS, omistajat
IRONWOOD Puhelin 744 MICHIGAN
Tunnettu, luotettava leipomoliike
Bestyet leivän valmistajat
LEIVOKSIA, KU IVAALEIPAA JA KAIKKIA
LEIVOSTUOTTEITA
He ajoivat hitaasti Skalun
gan kylään.
Oli hauska kuulla tulevai
suussuunnitelmistasi, Anders.
Toivon koko sydämestäni si
nulle menestystä, onnea ja
edistystä. Pidä vain mielessäsi,
kun sinun käy hyvin ja toiveit
tesi mukaan, että sekin, mikä
on luvallista, niinkuin maalli
nen tavara, vaimo, vieläpä
niinkin vähäpätöinen kuin
karja, voi estää sinua pääse
mästä osalliseksi Kuninkaan
pitoihin. Katso, ettet anna min
kään näistä estää, kun saat hä
nen kutsunsa!
Nuori mies ei vastannut mi
tään, mutta hän ei milloinkaan
unohtanut, mikä rakkaus ja
valo oli hänen sairaan opetta
jansa silmissä, kun hän lausui
nämä sanat.
Kun he ajoivat kylän ja pap
pilan välistä mäkeä ja Anders
kulki kärryjen vieressä, pakot
ti jokin häntä kysymään ju
rosti:
Ei suinkaan ole kummin
kaan tarkoitus, että jättäisin
tilani?
Ei, vaan että opit salaisuu
den, miten voi olla sen omis
tajana aivan kuin ei olisikaan.
Kun Karp Anders ajoi pap
pilasta kotiin, oli hänen pakko
miettiä papin merkillisiä, sy
viä sanoja, ja hänen ajatuksen
sa kulkivat aivan toista latua
kuin ne olivat kulkeneet, en
nenkuin hän tapasi “meidän
Öisin”.
6.
Syksy oli jo ehtinyt pitkälle
Skalungassa. Luonto oli pal
jaana ja värittömänä raskas
pilvisen taivaan alla. Kuusi
metsä oli synkkä, ja ikäänkuin
valittaen ojensivat lehtipuut
alastomia oksiaan ilmaan. Nii
tetyt peltomaat levisivät rus
keina ja rumina auringotto
man avaruuden alla. Syyssa
teet olivat antaneet kaikelle
harmaan, alakuloisen leiman,
ja lumi, joka oli kaunistava
kaiken ja antava raikasta val
keutta alastomalle, kohtaloon
sa alistuneelle maisemalle,
vitkasteli eikä vielä tullut.
Tällaisena harmaanpilvisenä
myöhäissyksyn päivänä istui
Ols työhuoneessaan nojatuo
lissa, äsken avaamansa kirje
kädessään. Kirje oli Helvigil
tä, joka ilmoitti siinä tulevan
sa pian kotiin. Hän ei mainin
nut mitään syytä tuloonsa, sa
noi vain saapuvansa perjantai
iltana. Nyt oli keskiviikko.
Ols mietti. Minkätähden hän
tuli? Ols ei ollut kirjeissään
maininnut mitään sairaudes
taan. Oliko joku toinen ilmoit
tanut siitä Helvigille? Ei hän
muuten tulisi tähän aikaan.
Hän ei voinut sietää Skalun
gan syksyä. Niinäkin vuosina,
jolloin hän oli asunut vuoden
umpeensa täällä erämaassa Öi
sin kanssa ja he olivat olleet
onnellisia yhdessä, oli myö
häissyksy ollut hänestä kolkko
ja ikävä. Ols ajatteli sentäh
den, ettei Helvig varmaankaan
tulisi nytkään, ellei hänellä
olisi jokin määrätty syy, ja
mikä muu syy hänellä voisi ol
la kuin tämä tauti?
Tieto hänen tulostaan kii
hoiti Olsia. Se ei tehnyt häntä
iloiseksi, pikemmin levotto
maksi. Huomaamatta ja vähi
tellen hän oli saanut potilaan
tavat. Barbrolla samoin kuin
vanhalla äidillä oli kummalla-
kin omat tapansa pitää hänestä
huolta, vaikka he osasivat peit
tää tarkoituksensa. Jos jompi
kumpi sattui olemaan lähei
syydessä niinkuin tavalli
sesti oli laita oli heidän mie
lestään luonnollista, että he
auttoivat häntä, jotta hänen
ei itsensä tarvitsisi vaivautua.
Kun hän istui lepotuoliin, ei
hänellä ollut mitään sitä vas
taan, että joku järjesti hänelle
tyynyt, niin että toinen joutui
vyötäisten kohdalle, toinen
niskan alle. Silloin hänen oli
heti mukava olla eikä tarvin
nut vaivautua. Ja kun hän is
tui mukavasti ja tahtoi saada
hyllyltä kirjan, niin ei haitan
nut, että Barbro oli saapuvilla
ja antoi hänelle sen, joten hä
nen ei tarvinnut nousta. Bar
bron tapana oli myös asettaa
isän viereen pieni pöytä, jossa
oli yhtä ja toista, mitä hän ar
veli isän tarvitsevan. Kävi
myös niin, aluksi sattumalta,
mutta pian säännöllisesti, että
äiti tahi Barbro toi hänelle sel
laisen ruokalajin, joka herkul
lisuudellaan kiihoitti huonoa
ruokahalua ja meni helposti
alas. Kun Ols ei sitten välittä
nytkään mennä keittiöön ta
vanmukaiselle aterialle, ei sii
nä ollut mitään ihmettelemis
tä, olihan hän jo syönyt. Sa
moin oli vähitellen käynyt mo
nen muun pikku seikan joka
päiväisessä elämässä. Tämä ei
ollut mitään säännöllistä sai
raanhoitoa. Sekä hän että hä
nen hoitajattarensa välttivät
näyttää millään tavoin, ettei
hän yhä edelleen olisi tullut
omin neuvoin toimeen. Heistä
kaikista kolmesta oli parasta
näin.
Helvig, jota taloon odotet
tiin, ei ollut alusta saakka seu
rannut tätä hidasta, asteettais
ta luisumista. Hänestä olisi
järkyttävää nähdä, miten pal
jon Ols oli muuttunut siitä läh
tien, kun hän viimeksi oli ko
tona, noin kymmenen kuu
kautta sitten.
Tämä ajatus teki Öisin levot
tomaksi. Hän ymmärsi nyt
vasta, miten suureksi osaksi
halu siirtää tuonnemmaksi
hetki, jolloin hänen täytyisi
myöntää itselleen olevansa
avuttomana sairaana, oli vai
kuttanut siihen, ettei hän ollut
virkkanut Helvigille mitään
sairaudestaan. Hän oli kuvitel
lut olleensa vaiti siksi, että oli
tahtonut säästää Helvigiä
mahdollisimman kauan, mut
ta nyt hän huomasi tahtoneen
sa säästää itseään yhtä paljon
Barbro tuli sisään. Hän ei ol
lut milloinkaan kauan poissa
isän luota. Ols ojensi hänelle
kirjeen ja seurasi häntä kat
seellaan hänen lukiessaan. Hän
näki, että Barbro hämmästyi.
Siis et sinäkään ole kir
joittanut äidille mitään siitä
. . . ? kysyi Ols
En. Onko isä?
Ols pudisti päätään.
Ehkäpä joku muu? arveli
Ols.
Barbro tuli ajatelleeksi iso
äitiä ja tohtoria. Ehkä äiti on
tavannut jonkun täkäläisen?
Hän ei, enempää kuin isäkään,
voinut olettaa, että Helvig il
man mitään erikoista syytä oli
si päättänyt tulla kotiin tähän
aikaan vuodesta.
Täytyy koettaa tulla vä
hän virkeämmäksi perjantaik
si, virkkoi Ols.
Barbro ymmärsi, ettei isä
olisi tahtonut tehdä ihan pe
loittavaa vaikutusta äitiin,
joka ei ollut nähnyt häntä pit
kään aikaan. Hän ei vastannut
mitään, mutta toivoi, että joku
valmistaisi äitiä, jotta yllätys
ei kävisi hänelle ylivoimaisek
si hillitä, kun hän näkisi isän.
Hän toivoi nyt, ettei hän olisi
kirjeissään niin täydellisesti
vaiennut, mitä isän tautiin tuli.
Hän oli vaiennut osaksi halus
ta saada mahdollisimman kau
an yksin isoäidin kanssa omis
taa isä, osaksi siksi, että selit
tämätön vastenmielisyys esti
häntä antamasta sen, joka ei
ollut rakastanut isää tarpeeksi
paljon ollakseen hänen kans
saan, kun hän oli terve, nyt
tulla jonkinlaisesta velvolli-
AUTTAJA TORSTAINA ELOKUIN 3 P. 1950
suudentunteesta. Rakas isä oli
niin hyvä, ettei hänen ympä
rillään saanut olla muuta kuin
syvintä kiintymystä.
Jos kirje olisi ehtinyt peril
le, olisi Barbro heti kirjoitta
nut, mutta kun niin ei ollut
laita, päätti Barbro tehdä, mi
tä vielä saattoi. Hän aikoi läh
teä yksin äitiä vastaan asemal
le valmistaakseen häntä mat
kalla. Hänestä se oli vastaha
koista, sillä hän tiesi, ettei äiti
ilostuisi siitä, että hän olisi
vastassa. Heidän edellisistä ta
paamisistaan oli hänellä sel
västi muistissaan arvosteleva
tarkastus, jonka alaiseksi hän
joutui, samoin kuin muistutuk
set, jotka koskivat hänen vaat
teitaan, ryhtiään, käytöstään
ja ulkomuotoaan. Hän tiesi
myös, että arvostelu oli sitä
ankarampi kuta vähemmin oli
muita henkilöitä saapuvilla
kiinnittämässä äidin huomiota
puoleensa. Kun hän tulisi yk
sin äitiä vastaan, miten ankara
äidin arvostelu olisikaan!
Tämä oli kuitenkin pikku
asia verrattuna siihen, miten
vaikeata oli puhua isän taudis
ta, jota hän koetti itsepäisesti
olla ajattelematta voidakseen
säilyttää mielenmalttinsa. Vie
lä vaikeampaa oli puhua siitä
kylmän äidin kanssa. Saadak
seen hiukankaan sanoja huu
liltaan täytyi hänen terästää
itsensä äärimmilleen asti ja te
keytyä kylmäksi ja tunteetto
maksi, ja luonnollisesti äiti, jo
ka aina niin helposti käsitti hä
net väärin, tekisi nytkin niin
ja luulisi häntä siksi, miltä hän
näyttää.
Kaiken tämän hän oli kui
tenkin valmis kestämään, jos
vain rakas isä siten pääsi näke
mästä, miten ikävää hämmäs
tystä hän herätti.
7.
Helvig ei tietänyt itsekään,
mikä pakotti hänet lähtemään
Skalungaan nyt marraskuus
sa, kun kaikki viehättävä oli
syiltä kaukana.
Hänen elämässään Tukhol
massa ei ollut sattunut mitään,
mikä olisi pakottanut siihen.
Hänellä oli päinvastoin monta
syytä jäädä sinne. Hänen äitin
sä oli yhä vielä sairaalloinen,
ja Härdis, joka alkupuolella
talvea odotti pienokaista, olisi
mielellään tahtonut pitää äi
tinsä läheisyydessään. Sitä
paitsi oli Helvig ryhtynyt maa
laustehtävään, johon hän oli
erikoisen innostunut. Hänellä
ei siis ollut mitään syytä mat
kustaa Tukholmasta. Eikä hä
nellä myöskään ollut mitään
syytä matkustaa Skalungaan.
Mikäli hän tiesi, oli siellä kaik
ki hyvin. Hänen miehensä kir
jeet olivat tosin lyhyempiä ja
niitä saapui harvemmin kuin
ennen, mutta ne eivät sisältä
neet mitään levottomuutta he
rättävää, eikä Ols myöskään
osoittanut niissä tyytymättö
myyttä siihen, ettei Helvig ol
lut tullut kotiin kesällä. Mutta
kuitenkin oli hänellä se tunne,
että hänen pitäisi matkustaa
kotiin. Hänellä oli ollut se tun
ne siitä saakka, kun hän palasi
Tukholmaan ja sai äitinsä tuo
duksi valmiiksi järjestettyyn
kotiinsa. Helvig uskoi tuon
tunteen johtuvan tunnonvai
voista, kun hän oli poissa mie
hensä luota ja kotoa koko ke
sän. Ei auttanut, vaikka hän
vakuutti itselleen, että vanha,
sairaalloinen äiti tarvitsi hän
tä paremmin kuin omaiset
Skalungassa. Ols ja Barbro
viihtyivät mainiosti kahden, ja
Helvig oli viime vuosina tun
tenut olevansa siellä liikaa, —
joskus melkein vielä enem
män. Hän koetti kuvitella, et
tei ole vahingoksi, jos hänen
miehensä on saanut kaivata
häntä yhden kesän, ehkäpä Ols
antaa enemmän arvoa hänelle
sitten, kun hän tulee. Näin
Helvig oli ajatellut, mutta pai
nostava sisäinen levottomuus,
omantunnontuska a lähinnä
muistuttava, ei ollut hellittä
nyt, vaan pikemmin yltynyt,
niin että hän vihdoin päätti
lähteä Skalungaan päästäk
seen tuosta levottomuudestaan
vapaaksi. (Jatk.)
SAIRASVUOTEEN
ÄÄRESSÄ
Matala asunto vanhassa lai
takaupungin talossa. Kaikki
siinä todistaa köyhyyttä. Jou
lukuusi on kuitenkin löytänyt
tiensä puutteenalaiseenkin ko
tiin. Onhan vasfikään vietet
ty tuota jaloa juhlaa, joka on
kodin juhla ehkä enemmän
kuin mikään muu.
Vähän lienee kuitenkin jou
lusta nauttinut hän, nuori nai
nen, joka oli kutsuttanut rip
pi-isänsä luokseen saadakseen
hänen kauttaan Jumalan sa
nan suomaa lohdutusta. Pitkäl
lisen taudin edettyä sille as
teelle, millä paranemisen toi
veet lopullisesti romahtavat,
olivat sairaan sieluntuskat yl
tymistään yltyneet.
Olen epätoivoon vaipu
massa, puheli sairas, sielunpai
menen astuttua hänen vuo
teensa ääreen. Olen parhaani
mukaan rukoillut, olen yhä uu
delleen ja uudelleen hengessä
ni huutanut Jumalan puoleen,
että saisin rauhan, mutta kaik
ki on ollut turhaa. Nyt en voi
ymmärtää muuta kuin että Ju
mala on minut unhottanut.
Ei ole Jumala sinua un
hottanut, vastaa pastori. Hän
kyllä muistaa sinua. Sairaute
sikin on todistuksena siitä. Ju
mala on sinut pysäyttänyt ja
opettanut sinut etsimään sitä
rauhaa, mikä kestää kuolemas
sakin. Hän tahtoo korjata sinut
pahasta maailmasta taivaalli
seen kotiin.
Mutta miksi en ole saanut
rauhaa, vaikka olen sitä niin
hartaasti pyytänyt?
Varmaankin siksi, että ko
ko huomiosi on suuntautunut
omaan pyytämiseesi ja ponnis
teluusi, mutta olet unhottanut
rauhan antajan, Jeesuksen.
Sairas vaipuu leposijalleen.
Hän näyttää syventyvän miet
timään rippi-isän äskeisiä sa
noja. Ehkäpä onkin niin, että
minä olen unohtanut Jumalan
eikä Jumala minua!* Ehkäpä
Jumalan valvovat katseet
ovatkin seuranneet minua syn
tiretkilläni, joilla jo olen ehti
nyt paljon harhailla. Muistin
komeroista nousevat monet
tanssin pauhussa vietetyt, sie
lua surmaavat illat ja yöt.
Oi minun tuhlattua nuo
ruuttani! puhkee sairas puhu
maan. Jos vielä saisin tervey
teni takaisin, en koskaan enää
menisi tanssisalien hikiseen, il
keään ilmaan. Sellaisissa pai
koissa olen elämäni tuhlannut.
Tanssisalista vei tieni yhä alas
päin. Oi Jumalani, minä olen
suuri syntinen! Jeesus armah
da minua!
Viljavat kyynelet tulvahta
vat sairaan silmistä, hänen
heikko ruumiinsa värisee ras
kaiden muistojen runtelema
na. Vaivoin purkautuu itkun
seasta esiin tunnustus: minä
uskon kuitenkin, että Jeesus
muistaa minua.
Hän muistaa varmasti,
huomauttaa siihen rippi-isä.
Hän on sinunkin suuret syntisi
kantanut ja on lunastanut si
nut verellään. Etkö muista, mi
tä opit rippikoulussa: Jeesus
Kristus on minun Herrani, jo
ka lunasti minut, kadotetun ja
tuomitun ihmisen .
Muistan kyllä ne sanat ja
luotan myös niihin.
Sairas rauhoittuu. Rauhan
lähde, Jeesus, avautuu hänelle.
WIRTANEN ja
KOSKELA
PARTURILIIKE
218 S. Suffolk St.
IRONWOOD, MICH.
Ensiluokkainen työ!
KOLIA
McDonald
Lumber & Fuel Cos.
RAKENNUSTARPEITA
Puhelimet 1528 ja 1529
IRONWOOD MICH.
Siitä lähteestä ammentaa hän
halukkaasti sekä kuulemansa
sanan että myös nauttimansa
p. ehtoollisen kautta. Jumalan
sana osoittautuu hänessäkin
eläväksi ja voimalliseksi ja py
hä sakramentti todella armon
välineeksi.
Tämänkin Jumalan lah
jan olen unhottanut, puhelee
sairas. Sitten ensi rippini en
ole ollut Herran p. ehtoollisel
la.
Niin tekevät valitettavas
ti monet muut nuoret, huo
mauttaa pastori, mutta siksi
onkin’ saatanalla heihin niin
suuri valta. Mutta kiitos ol
koon Jumalan! Hän on tem
mannut sinut vihollisen val
lasta ja sulkenut syliinsä.
Sairas kertoilee vielä lyhyen
elämänsä kokemuksia. Hän ei
salaile sitä Jumalan tahdon
rikkomista, jota niin runsaasti
mahtuu hänen vaiheisiinsa.
Mustalta syntiluettelolta näyt
tää hänestä menneisyys. Niitä
rikkomuksia ei olisi voinut so
vittaa palavinkaan rukous ei
kä parhainkaan ihmishurs
kaus. Vain Jeesuksen pyhä ve
ri pyyhkii pois synnin paljou
den. Veren perustus kestää.
Sille perustukselle jääden otti
vat rippi-isä ja hänen sairas
oppilaansa jäähyväiset toisil
taan, eivätkä he tässä elämäs
sä toisiaan enää kohdanneet
kaan. Mutta Jumalan kirkkau
den toivo pysyy!
Nuor. Yst.
Kirjeitä Amerikasta
Korean sodasta
Sotilaallisten to i menpitei
den alkaminen Koreassa on
niitä tapahtumia, jotka vaikut
tavat ihmisten yleiseen elä
mänkulkuun. Vaikka me em
me näekään lopullista tulosta,
me tiedämme, että elämä ei tu
le meille kenellekään olemaan
täysin sellaista kuin se oli en
nen ensimmäisen laukauksen
ampumista.
Tämä uusi ilmapiiri tulee
kieltämättä painamaan oman
leimansa täältä ulkomaille kir
joitettuihin kirjeisiin. Voitot
ja tappiot, pelko ja toivo näyt
televät yhä huomattavampaa
osaa kirjeenvaihdossa. Kun
nuoret miehet kutsutaan pal
velukseen, kun kotirintaman
ponnistukset lisääntyvät, sil
loin miehet ja naiset luonnolli
sesti tulevat puhumaan näistä
asioista. Näin tehdessään kir
jeiden kirjoittajalla tulee ole
maan suurempi tilaisuus
myöskin vakampi vastuu
kuin kylmän sodan aikaisem
missa vaiheissa.
• • •
Se seikka, että “Taistelu to
tuudesta” on tullut entistä tär
keämmäksi, käy ilmi siitä sei
kasta, että Venäjä on ryhtynyt
suuriin ponnistuksiin esittääk
seen Amerikan asenteen vää
risteltynä. Kommunistinen ko
neisto työskentelee yötä ja päi
vää kaikkialla maailmassa se
littäessään yksinkertaisille ja
tietämättömille kansalaisille,
että Yhdysvallat ovat tietoises
ti aloittaneet vihollisuudet
MEILLÄ ON
Remington Portable kirjoituskoneita $84.50
Webster’s Collegiate sanakirjoja 6.00
Englantilais-suomalaisia sanakirjoja
(Aino Wuolle) 3.00
Suomalais- englantilais sanakirjoja 3.00
Kultakirjaimia Yz tuumasta s:teen tuumaan.
Tarttuvat pysyvästi mihin kovan pohjaan
tahansa. Tiedustelkaa lähemmin.
Pumpulisia pyyhkeitä, 5 Ib. laatikko 1.50
NATIONAL PUBLISHING COMPANY
Drawer 432
Ironwood, Mich.
että Etelä-korealaiset meidän
määräyksestä mm e aloittivat
hyökkäyksen. Hu o mättävät
neuvostoviranomaiset touhua
vat kiireisesti levittääkseen
näitä samoja valheita puheissa
ja lehdistössä.
Voidaan tietenkin sanoa, et
tä “kukaan ei usko venäläisiä”.
Mutta ikävää asiassa on se, et
tä tämäntapaiset valheet, jos
niitä toistetaan tarpeeksi
usein, ja jos niitä ei kumota to
siasioin, saavat vastakaikua
osakseen. On monia seikkoja
osoittamassa, että Venäjän
propagandakampanja on ollut
vaarallisen menestyksellistä.
Yhdysvaltojen tulee käyttää
jokaista keinoa totuuden esille
tuomiseksi. Amerikan ääntä
tulisi kannustaa lähettämällä
satoja tuhansia kirjeitä näiltä
rantamilta.
On suhteellisen helppoa
osoittaa vääräksi se ilkeämie
linen väite, että Yhdysvallat
aloittivat taistelun. Viisikym
mentä eri maata on tehnyt
päätöksen Yhdistyneissä Kan
sakunnissa tuomiten Pohjois-
Korean hyökkäyksen. Juuri se
seikka, että amerikkalaiset so
tilaat ovat kärsineet näinkin
huomattavasti tappioita, ame
rikkalaisten joukkojen puute,
samoinkuin puute tankeista ja
aseista osoittaa, että meidän
maamme ei ollut ajatellut so
dan mahdollisuutta. Yhdysval
ta vastasi nopeasti ja myöntei
sesti Yhdistyneiden Kansa
kuntien vetoomukseen mut
ta taistelujen ensimmäisessä
vaiheessa sen ei voitu odottaa
olevan tasa-arvoinen hyökkää
jän kanssa, joka oli kylmästi
harkinnut rikoksen ja ryhty
nyt kaikkiin valmisteluihin
sen toimeenpanemiseksi.
Muihin ne u vostovalheisiin
Kaukoidän tilanteen suhteen
ei tarvitse vastata. Nämä vii
kottain julkaistut artikkelit
esittävät kirjeiden kirjoitta
jien ehdotuksia, joitten tarkoi
tuksena on tehdä kirjeet te
hokkaiksi totuuden aseiksi.
Aikaa myöten nämä viikot
taiset artikkelit tulevat enem
män kertomaan yksinkertaisis
ta, joka päiväisistä asioista,
jotka osoittavat Amerikan elä
män oikeassa valossa. Myöskin
kansallisen jännityksen aikoi
na elämä jatkuu edelleen. Kun
Amerikan kirjeet antavat vas
tauksen ne u vostopropagan
daan sota-asioissa, niitten tulee
jatkaa tosikuvan esittämistä
elämästämme sellaisena kuin
se on.
(Tämä on yksi niistä viikot
taisista artikkeleistä, joita
Common Council for American
Unity levittää auttaakseen
kansalaisia levittämään totuu
dellista kuvaa Amerikasta
kaikkeen maailmaan. Kirjoit
takaa toimittajalle tai Com
mon Council, 20 West 40
Street, New York 18, jos teillä
on jokin kysymys tai ehdotus,
jotta nämä perhe- ja liikekir
jeet saataisiin entistä tehok
kaammiksi aseiksi taistelussa
totuuden puolesta.
Common Council.
NO. 31