Auttaja. [volume], July 07, 1955, Page SIVU 2, Image 2

About Auttaja. [volume] (Ironwood, Mich.) 1906-19??

Image provided by: Central Michigan University, Clark Historical Library

                
SIVU 2
“KUKU”
AMBOMAAN PARANTAJA
LAHETYSLÄAKÄRIN ELÄMYKSIÄ AFRIKASSA
KIRJOITTANUT
INKERI TAUBE
Kulta vanhukset 1 i ikkuivat
juhlavieraiden keskellä hen
kisesti virkeinä ja reippaina.
Mutta oli kuin he sittenkin oli
sivat seisoneet yksinäisinä ja
outoina puheenpitäjien ja on
nittelijain edessä. Parhain,
voimakkain ja rakkain osa hei
dän elämästään kuului edelli
seen vuosisataan. Nyt puhal
sivat uudet tuulet, uudet vir
taukset. He olivat kylväneet
siemenen, toiset tulivat ja
niittivät sadon. Mutta Mart
ti Rautasen kylvöä ei sitten
kään koskaan unohdeta Am
bomaalla. Hän on piirtänyt
nimensä lähtemättömästi sen
kansan historiaan ja Frieda
Rautasen nimi säilyy hänen
rinnallaan tuleviin aikoihin.
Kultahäät Olukon
dassa olivat keskeyttäneet
Suomesta tulevien matkan, jo
ta jatkettiin juhlien loputtua.
Mitä lähemmäs Onandjokueta
saavuttiin, sitä enemmän ter
vehti j öitä ja vastaanottajia
ilmestyi. He huusivat, rie
muitsivat, heiluttivat käsiään
ja nostivat pienokaisiaan näh
täville. Kuku oli palannut, Ku
ku oli tullut kotiin, Kuku oli
taas auttamassa. Siinä oli rie
mun syytä koko heimolle!
“Kiitos, että tulit!” huoka
si vanha ystävä.
“Jumalan kiitos, että Kuku
on taas täällä!”
Paikkakunnan tavan mu
kaan tiedusteltiin: “Kuinka
tulit, kuinka olet, kuinka su
kusi on?”
“Kuinka vanha Kuku (Sel
man äiti) Suomessa voi? muis
tettiin kysyä.
Saatuaan tietää Selman äi
din vielä elävän, joku sanoi:
“Sillä vanhuksella on voimaa,
kun niin vanhana ja sairaana
lähettää lapsensa näin kauas.”
Sairaalan naapurit tahtoivat
kaikin tavoin olla mukana
auttamassa Kukua sijoittu
maan takaisin entiseen kotiin
sa. He toivat lahjoina viljaa,
kaljaa, mallasjauhoja, palmun
hedelmiä; koreja, pukkeja
ym. Monet tulivat kaupalle
saadakseen vaihto tavaraa,
millä voisivat ostaa viljaa toi
silta heimoilta, sillä maassa
oli taasen kato, mikä seikka
lupasi runsaasti työtä sairaa
lalle. Antimet olivat kaikki
tervetulleita, sillä kuormasto
kaikkine tarvikkeineen oli
jäänyt jälkeen ja saapui vas
ta useiden viikkojen kuluttua.
Lähetyssaarnaaja Järvinen,
joka näinä vuosina oli hoita
nut sairaala-asemaa, oli par
haansa mukaan järjestänyt
kaiken kuntoon Kukun tuloa
odotellessaan. Rakennukset o
livat korjatut ja puhdistetut
ja sairaanhoitajatar Anna
Rautaheimo oli sairaalassa
näyttänyt, mihin hän pystyy
vaikeissakin olosuhteissa.
Maakalaisseminaarissa jär
jestettiin tuliais juhlat. Ilok
seen ja suureksi yllätykseksi.
Kuku näki entiset mustapin
taiset apulaispoi kansa semi
naarin oppilaina. Kohteliaina
isäntinä he nyt pitivät puhei
ta entiselle emännälleen, joka
kuunteli heitä liikutuksesta
kostein silmin. Siinä olivat
nyt hänen pikku-Juudaksen
sa uudessa olomuodossa, vaka
vina kristittyinä valmistumas
sa jumalansanan levittäjiksi.
Pippuripuun oksat ja olean
derin kukat koristivat koulu
salin seiniä ja vastoin tavalli
suutta istuttiin tuoleilla ja juo
tiin teetä eurooppalaisista ku
peista. Kuku muisti niin mo
nesti katselleensa, miten maa
kalaiset maassa istuen olivat
pistelleet sormin ruokaa suu
hunsa. Miten oli saatu aikaan
moinen muutos? Aikanaan
seikka selvisi. Anna Rautahei-
mo oli ryhtynyt kädestä pitäen
opastamaan kylän tyttöjä, etu
päässä seminaarilaisten mor
siamia siisteyteen ja hyviin ta
poihin. Sitä varten hän oli pe
rustanut naiskoulun seminaa
rin yhteyteen. Heillä oli oma
sievä asuntonsa ja oma talou
tensa. Peltoa muokkaamalla
he hankkivat ruokansa ja op
pivat siinä ohella käsitöitä ja
sairaanhoitoa.
Oudolta tuntui alku sen jäl
keen kun Suomessa oli tottu
nut istumaan valmiiseen ruo
kapöytään. Nyt oli ensin ope
tettava uusi emäntä Karin
Lönnberg talon tavoille, han
kittava apulaiset, koottava
karja ja perattava puutarha
ja pelto. Kahvi juotiin säily
kemaidon kera, voita ja mai
toa ei voitu kuumuuden vuok
si saada säilymään, ruoassa
käytettiin Out jossa ostettua
keitettyä voita.
Onandjokuen arkinen elämä
oli alkanut taas. Potilaita tuli
tulvimalla ja työtä riitti. Kuku
ryhtyi toimeen rukoillen Ju
malalta apua ja voimia. Hän
riemuitsi siitä totuudesta, et
tä Jumala vielä tarvitsisi hän
tä työmaallaan ja oli katsonut
hänet kyllin ansiokkaaksi tu
lemaan takaisin.
26.
JOULU VUONNA 1922.
Siellä missä on työtä, on a
jalla seitsemän kilometrin
saappaat. Onandjokuen sairaa
la-asemalla kiire kulki kiireen
kantapäillä, niin että joulu
tuntui putoavan pilvistä kes
kelle pelto-, puutarha- ja sai
raalatöitä.
Kesä oli kauneimmillaan.
Sateet olivat taikoneet maasta
esiin vihreyden, liljojen val
koiset kehät, puutarhan suu
ren kukkarunsauden ja väri
kylläisyyden. Maan syven
nykset väikkyivät kirkkaina
vesisilminä, joissa lapset uida
polskuttelivat, pyytelivät sam
makoita ateriakseen ja joista
aikuiset tunnetulla taidollaan
pyydystelivät ves i 1 i ntuja.
Kasvitarhassa Kapmaalta tuo
dut kasvit muiden ohella nos
tivat päätään oudoksuen, mut
ta nostivat kuitenkin. Uuku
anjamasta tuodut sitruunit ja
papayapuut aukoivat kukka
silmu jaan.
Sisällä olohuoneessa sisar
Karin Hirn istui kaikki vapaa
aikansa ompelukoneensa ää
ressä valmistellen joululahjo
ja. Siinä oli hänen vieressään
pojille pinkoittain ruskeita
lannevöitä sinisine koristei
neen, tytöille mekkoja, evan
kelista Natanaelille paita ja
monta muuta rakkauden sane
lemaa pikkuesinettä. Hänen
hento ruumiinsa taipui sitke
ästi tahdon saneluun ja näp
pärät kädet toimivat lakkaa
matta.
Anna Rautaheimo puuhaili
oppilaittensa ja sairaala-apu
laisten kanssa kooten heistä
kuoron ja harjoitellen joulu
lauluja. Nämä harjoitukset
houkuttelivat potilaita olo
huoneen oven taakse kuunte
lemaan. Heidän sydämensä
värähti mustan pinnan alla ja
silmänsä kostuivat säveleiden
kauneudesta.
Keittiön puolella Karin
Lönnberg oli pannut mustat
apulaisensa vilkkaaseen toi
mintaan. Oli leivottu, paistet
tu, keitetty ja siivottu. Piha
kin oli puhdistettu. Poliklinik
ka upeili koristeissaan. Pippu
ripuu oli taaskin saanut antaa
kiiltävälehtiset oksansa sei
nien koristeiksi ja puutarha
kauneimmat kukkasensa mal
jakkoihin. Joulupuun vastine
oli kannettu huoneeseen ja
koristettu kynttilöin.
“Mikä juhla nyt on?” tiedus
telivat potilaat, jotka eivät
koskaan olleet joulusta kuul
leet.
“Se on Jeesuksen syntymä
juhla!” selittivät kastekoulua
käyneet.
“Kuka Jeesus on?” kysyivät
muukalaiset ja tunsivat outoa
jännitystä. “Oliko hän heimo
päällikkö vai kuningas, vai eh
kä suuri noita?”
Potilaat ja sairaalan henki
lökunta alkoivat kokoontua
poliklinikkaan, missä he is
tuutuivat lattialle puhtaissa
mekoissaan ja lannevaatteis
saan. Jännityksen voima tun
tui huoneessa kuin sähköla
taus kor k ea jännity s johdon
ympärillä tai ilman väreily
hyppyyn valmistuvan tiikerin
läheisyydessä. Henkeään pi
dättäen mustat vieraat seura
sivat valkoisten liikkeitä.
Kynttiläin loiste välkehti hei
dän kosteissa silmissään ja il
massa väreili tumman ihon tu
tunomainen haju.
Kuorolaulu helähti huonees
sa. Kirkkaat puhtaat äänet
kaikuivat täyteläisinä ja voi
makkaina. Laulajien kasvoilla
oli haltioitunut antaumus. Se
hän oli heidän joulunsa ja
jouluvirtensä. Jouluteksti ker
toi vieraillekin; kuka Jeesus
oli ja mitä juhlaa vietettiin.
Ihmetys näkyi kuuli jäin kat
seesta ja asennosta. Sairaus
oli tuonut heidät Onandjoku
elle, missä heitä ei odottanut
vain terveys, vaan myös uusi
elämä, uusi maailma, jossa ei
tarvinnut pelätä noitia eikä
ruumiin kuolemaa.
Lahjat jaettiin onnellisille
vastaanottajille, jotka tyyty
väisyydestä huokaisten puris
tivat uutta omaisuuttaan rin
taansa vasten.
Kun sairaat oli saatettu vuo
teisiin, lähti talonväki Oniipan
koristeltuun kirkkoon kuule
maan joulusaarnaa, laulua ja
raamatunennustuksia. Juma
lan henki oli voimakkaana
kirkkokansan yllä.
Kuku istui hartaana paikal
laan ja muisteli Suomen rai
kasta talvea, valkoisia hankia
ja pihkantuoksuista joulua.
Koti-ikävä hiipi hänen mie
leensä kuin jyrisevä eläin,
mutta se ei ollut niin kirvele
vä eikä niin masentava kuin
vuonna 1908, jolloin hän ensi
kerran kuuli jouluvirren os
sindongan kielellä. Virsi oli
rakas ja tuttu, mutta kieli oli
silloin vielä vieras. Nyt Sel
ma tiesi, että täällä kaukana
sivistyskeskuksista oli hänen
työmaansa ja elämäntehtävän
sä.
Tohtori Rautanen oli anta
nut Ambomaan kansalle Raa
matun, Selma Rainio oli tuo
nut sille sairaalan, lääkkeet ja
parannustaidon. Kansan sielu
ja ruumis tarvitsivat lääkettä,
sielu ja ruumis tarvitsivat pa
rantajaa. Ambomaan heimot
tajusivat saaneensa lahjan ja
kunnioittivat tohtori Rautasta
kansan isänä ja Selma Rainio
ta kansan isoäitinä. Se oli hei
dän kiitoksensa ja heidän rak
kautensa merkki.
Kukun korvissa kaikuivat
sanat: “Jumalan kiitos, että
tulit.” Hän tiesi tulleensa ko
tiin, mustan kansan keskuu
teen. Hän tiesi heidän heik
koutensa, mutta tunsi heidän
lapsellisen luottamuksensa ja
iloitsi siitä.
Neljätoista vuotta oli kulu
nut siitä, kun hän vietti en
simmäisen joulunsa Ambo
maalla Oniipan kirkossa. Nel
jätoista vuotta sitten hän oli
ensimmäisen kerraij katsellut
kirkkoon kokoontuneita mus
tia seurakuntalaisia, aseman
palvelijoita, 1 u urankomaisia
kerjäläisiä ja muutamia har
taita valkoisia lähettejä. Hän
oli kuunnellut outoa kieltä ja
tuttua jouluvirren säveltä.
Vain puolittain nuori työtar
moinen lääkäri oli silloin aa
vistanut edessään olevat vai
keudet.
(Jatk.)
AUTTAJA TORSTAINA, HEINÄKUUN 7 P. 1955
Tuo arvoisa pappismies Am
hertsbergissa otti niin innok
kaasti osaa rouva De Thoux’n
ja Cassy’n asioihin, että taipui
edellisen hartaista pyynnöistä
lähtemään mukaan Montrea
liin auttamaan heitä ottamas
sa selkoa; rouva De Thoux
maksoi tämän matkan.
Näyttämö siirtyy nyt pie
neen kauniiseen asuntoon
Montrealin ulkolaiteella. On
ilta. Hauska valkea loimuaa
takassa, teepöytä, jota peittää
lumivalkoinen liina, on val
miiksi katettu illallista var
ten. Yhdessä nurkassa huonet
ta on toinen pöytä, jota peit
tää vihreä vaate, ja sillä on le
vällään kirjoitusalus, kyniä ja
paperia, ja yläpuolella hylly,
jossa on valittuja kirjoja.
Tämä on Yrjön kirjoitushuo
ne. Sama into tietojen hankki
miseen, joka nuoruudessa
saattoi hänet kaiken raadan
nan ja huolien ohessa salaa
opettelemaan kirjoitusta ja
lukutaitoa, on pakottanut hä
net nytkin vielä omistamaan
kaiket joutuhetkensä oppinsa
kartuttamiseen.
Tällä hetkellä hän istuu
pöytänsä ääressä ja tekee
muistiinpanoja eräästä “Per
hekirjaston” vuo sikerrasta,
jota hän tutkii.
“Tule, Yrjö”, sanoi Eliisa,
“sinä olet ollut poissa kaiken
päivää. Pane nyt tuo kirja
pois, puhellaan vähäsen sillä
aikaa kun minä järjestän teetä
kuntoon.”
Ja pikku Eliisa auttaa puo
lestansa tässä kehoituksessa,
sillä hän taaputtaa isänsä luo
ja koettaa vetää kirjaa pois ja
pyrkii itse sen sijaan isän sy
liin.
“Sinua pikku noitaa!” sanoo
Yrjö, ja taipuu, niinkuin on
tietysti luonnollista tällaises
sa tilaisuudessa.
“Kas niin sitä pitää”, sanoo
äiti, joka juuri alkaa leikata
leipää. Hän näyttää nyt hiu
kasti vanhemmalta, hänen
vartalonsa on vähän täyteläi
sempi ja hiuksensa ovat nyt
entistä enemmän rouvamaises
ti laitetut, mutta helppo on
havaita, että hän on niin on
nellinen ja tyytyväinen kuin
mahdollista.
“Harry, miten sinä, poikani,
selviydyit laskuissasi tä
nään?” kysyy Yrjö laskien kä
tensä pojan pään päälle.
Harryllä eivät ole enää pit
kät hiuksensa, mutta kirkkai
ta silmiänsä ja pitkiä silmä
ripsiänsä hän ei voi menettää,
eikä myöskään kaunista, ja
loa otsaansa, joka nyt loistaa
voitonilosta kun hän vastaa:
“Kyllä, minä laskin kaikki it
se, isä, eikä kukaan auttanut
minua.”
“Se on oikein”, sanoo isä,
“luota vain itseesi, poikani.
Sinulla on paremmat tulevai
suuden toiveet kuin isälläsi o
li.”
Juuri tässä silmänräpäyk
sessä kuuluu koputus ovelle,
ja Eliisa menee avaamaan.
Hänen iloinen huudahtuk
sensa: “Kas, tekö se olette
kin!” kutsuu hänen miehensä
paikalle, ja hyvä pastori Am
hertsbergista lausutaan terve
tulleeksi. Hänellä on seuras
sansa kaksi naista ja Eliisa
pyytää heitä istumaan.
Suoraan sanoaksemme oli
tuo hyvä pastori tehnyt ly
hyen ohjelman, jonka mu
kaan asiain olisi pitänyt ke
hittyä, ja paikalle tullessa o
livat he hyvin viisaasti ja va
rovaisesti kehoittaneet toisi
Tuomo-sedän
tupa
KUVAUKSIA NEEKERIORJ AIN ELÄMÄSTÄ
AMERIKAN YHDYSVALLOISSA
Kirjoittanut HARRIET BEECHER-STOYVE
Suomentanut N. LIAKKA
ansa, ettei kukaan ennenaikai
silla paljastuksilla rikkoisi si
tä järjestystä, josta edeltäpäin
oli sovittu.
Kuinka hämmästyikään siis
pastori, kun hänen juuri vii
tattuansa naisia istumaan ja
otettuaan esille nenäliinansa
pyyhkiäksensä suutansa ja
sitten parhaassa järjestykses
sä ryhtyäksensä pitämään val
mistavaa puhettansa, rouvo
De Thoux rikkoi koko suun
nitelman lyöden kätensä Yr
jön kaulaan ja huudahtaen:
“Etkö sinä tunne minua, Yr
jö? Minähän olen sinun sisa
resi, Emilia!”
Cassy oli istahtanut ja py
syi verraten tyynenä ja olisi
suorittanut osansa varsin hy
vin, jollei pikku Eliisa olisi
äkkiä ilmestynyt hänen eteen
sä, vartaloltaan ja näöltään
ja yksin kiharaiselta tukal
tansa täydellisesti äitinsä ku
vana niiltä ajoilta, kun hän
viimeisen kerran näki lapsen
sa. Pikku olento katsoi häneen
ja Cassy otti hänet syliinsä ja
painoi häntä rintaansa vasten
sanoen, niinkuin hän sillä het
kellä varmaan uskoikin asian
laidan olevan: “Armaani, mi
nä olen sinun äitisi!”
Eipä tosiaankaan ollut
helppo saada tässä asioita
kulkemaan sopivassa järjes
tyksessä, mutta pastorin on
nistui vihdoin saada heidät
olemaan ääneti niin kauan et
tä hän voi pitää puheen, jolla
hän oli ajatellut alottaa käsit
telyn, ja joka siinä määrin
koski kuulijain mieliin, että
he kaikin nyyhkyttivät hänen
ympärillänsä tavalla, mikä o
lisi voinut tyydyttää ketä pu
hujaa tahansa sekä entisinä
että nykyaikana.
Kaikki polvistuivat toisten
sa viereen ja tuo hurskas mies
rukoili, sillä on olemassa tun
teita niin kuohuneita ja niin
myrskyäviä, että ne voidaan
saada asettumaan ainoastaan
siten, että ne lasketaan kaik
kivaltiaan rakkauden hel
maan. Sitten he nousivat ylös
ja jälleen yhteen joutuneet
sukulaiset syleilivät toisiansa
täynnänsä pyhää luottamusta
Häneen, joka oli pelastanut
heidät sellaisista vaikeuksis
ta ja vaaroista ja sellaisia aa
vistamattomia teitä johtanut
heidät yhteen.
Lähetyssaarnaaja pakolais
ten keskuudessa Kanadassa
voi päiväkirjaansa merkitä
monta todellista tapahtumaa,
jotka ovat ihmeellisempiä
kuin jos olisivat miehVuvasti
menluomia. Ja kuinkapa voi
sikaan toisin olla, kun on val
lalla järjestelmä, mikä rikkoo
perheet ja hajoittaa niiden jä
senet joka taholle, niinkuin
syysmyrsky kuljettaa kuihtu
neita lehtiä. Nämät rannat
turvapaikkoinensa yhdistävät
usein, hiinkuin iankaikkisuu
den ranta, riemullisiin koh
tauksiin sydämiä, jotka vuosi
kausia ovat surreet toisiansa
aivan kuin iäksi kadonneita.
Eikä mitenkään kuvata, kuin
ka liikuttavalla innolla ennen
saapuneet pakolaiset tervehti
vät jokaista uutta tulokasta;
häneltähän voisi ehkä saada
joitakin tietoja äidistä, sisa
resta, puolisosta tahi lapsista,
jotka ovat kadonneet heidän
näkyvistänsä orjuuden pimey
teen.
Täällä tapaamme pakolais
ten keskuudessa jalomielisiä
tekoja, jalomielisempiä kuin
mitä saduissa kerrotaan, kun
näet sellaiset pakolaiset kidu
tuksen, jopa yksin kuoleman
kin uhalla vapaehtoisesti läh
tevät paluumatkalle tuon pi
meän maan kauhuja ja vaaro
ja kohden pelastaaksensa jos
mahdollista sisaren, äidin tahi
vaimonsa.
Eräs lähetyssaarnaaja on
meille kertonut muutamasta
nuoresta miehestä, joka oli
kaksi kertaa joutunut kiinni
ja häpeällisesti ruoskittu jalo
mielisyydestänsä, mutta joka
kuitenkin oli jälleen onnistu
nut pääsemään pakoon. Ja hän
ilmoittaa ystävilleen eräässä
kirjeessä, jonka olemme kuul
leet luettavan, että hän aikoi
kolmannen kerran palata ta
kaisin vihdoin pelastamaan
sisartansa ja noutamaan hänet
kanssansa. Hyvä herra, onko
tämä mies sankari vaiko ri
koksentekijä? Ettekö te tahtoi
si tehdä samoin sisarenne puo
lesta? Ja voitteko te moittia
häntä?
Mutta me palaamme ystä
viimme, jotka jätimme kui
vaamaan silmiänsä ja tointu
maan äkillisestä ja suuresta
ilostansa. He istuvat nyt per
heen teepöydän ympärillä ja
ovat nähtävästi ehtineet jou
tua parhaisiin väleihin tois
tensa kanssa; ainoastaan Cas
sy, jonka sylissä pikku Eliisa
istuu, pusertaa toisinansa pik
ku olentoa tavalla, mikä ou
dostuttaa tätä, jotapaitsi hän
itsepintaisesti vastustaa otta
masta suuhunsa niin paljon
sokerileipiä kuin pikku tyttö
hänelle tarjoaa, tässä mainiten
puolustuksensa sellaista, mitä
lapsi ei voi käsittää, nimittäin
että hänellä on vielä parem
paa kuin sokerileipä, jonka
vuoksi häntä ei halua enää e
nempää.
Ja parissa kolmessa päiväs
sä Cassy todella muuttuikin
niin paljon, että lukijamme
tuskin tuntisivat häntä. Tuo
kamalan epätoivon ilme oli
kadonnut hänen kasvoistansa,
ja sen sijaan tullut hiljaisen
luottamuksen ilme. Hän näyt
ti yhtäkkiä kuuluvan perhee
seen kokonansa ja kiintyi erit
täinkin sydämellisesti lapsiin,
joita juuri hän oli kauan kai
vannut. Totta puhuaksemme
näytti hän rakkaudellansa e
nemmän kiintyneen pikku E
liisaan kuin omaan tyttäreen
sä, ja tämähän olikin tavallan
sa luonnollista, koska edelli
nen oli täydellisesti sen lapsen
kaltainen, jonka hän oli me
nettänyt ja jota oli niin kauan
surrut. Kuitenkin tuli pieno
kaisesta äidin ja tyttären vä
lille kukkaside, jonka kautta
he oppivat tuntemaan ja ra
kastamaan toisiansa. Eliisan
luja ja vakaantunut jumalan
pelko, jota ravitsi alituinen
pyhän raamatun lukeminen,
teki hänet erittäin soveliaaksi
ohjaamaan oikealle hänen
äitinsä levotonta ja väsynyttä
henkeä. Ja Cassy osoittausi
kohta ja kaikesta sydämestä
ottavansa vastaan kaikkea hy
vää vaikutusta ja hänestä tuli
pian totinen ja lämmin kristit
ty.
t;;e ev:r hö?eful dove
»■■■■
IN - -n - O' l •
Parin päivän perästä rouva
De Thoux puhui lähemmin
veljensä kanssa asioitansa.
Miehensä kuoleman kautta
hän oli saanut suuren omai
suuden ja tarjoutui nyt jalo
mielisesti jakamaan sitä suku
laisillensa. Kun hän kysyi Yr
jöltä, miten parhaiten voisi
häntä auttaa, vastasi tämä:
“Anna minun saada kasvatus
ta, Emilia, se on aina ollut mi
nun ylin toivomukseni. Sitten
selviän kyllä itse kaikesta
muusta.”
Jonkun aikaa mietittyä pää
tettiin, että koko perhe joksi
kin vuodeksi muuttaisi Rans
kaan, ja he purjehtivat sinne
Emmeline seurassaan.
Kauniilla ulkonäöllään ja
ystävällisyyd ell ää n viime
mainittu matkalla voitti lai
van ensimmäisen perämiehen
rakkauden, ja vähän aikaa sa
tamaan joutumisen perästä
hänestä tuli perämiehen mor
sian.
Yrjö viipyi neljä vuotta
ranskalaisessa yliopistossa ja
hankki sillä aikaa itsellensä
väsymättömällä ahkeruudella
perinpohjaisen sivistyksen.
(Jatk.)
Erakon omaisuus
myytävänä
WEST POINT, Miss. Kun
Clifton Rose kuoli neljä kuu
kautta sitten, jätti hän jäl
keensä noin $1,500,000 omai
suuden joka nyt on asetettu
myytäväksi. Hän ei jättänyt
jälkisäädöstä tai testamenttia.
Rose vetäytyi erakkoelämään
noin v. 1940 ja hoiti laajape
räistä liikettä postikorttien
kautta.
Kannattakaa omaa painolil»
kettänne milloin mahdollista.
White Birch
Mineral
with
Vitamins
• Parantavaa voiman
lisäystä
• Maailman joutuisinta
• Sääntöjen mukaan
turvallista
• Hallituksen lääkeosas
ton suvaitsemaa
• Ei ole lipeävettä
• Ensi päivänä jo voi
mistuttavaa tai rahan
ne takaisin
• Makeaa valkoisen
koivun mineraaleja ja
vitamiineja
Tilatkaa suoraan jos ei
apteekissanne ole.
Evergreen Cos.
AMASA, MICH.
Hinta $5.15 ja $7.35
NO. 26